Urheilemisen ja kilpailemisen pyhyydestä ja jaloudesta syntyneet Antiikin kisat tukehtuivat aikanaan kestettyään hengissä kyllä komeat reilut tuhat vuotta tai enemmän. Historian laskuoppi on tässä vähän ristiriitainen. Niihin verrattuna nykyajan olympiakisat ovat vasta alullaan, mutta samalla loppusuoralla jos katsotaan syitä mihin Antiikissa kilpaileminen päättyi.

Antiikin kisoista tuli reilun tuhannen vuoden aikana viihdeteollisuutta: palkinnot nousivat ja niiden myötä kielletyt aineet, lahjonta ja kaikenlainen korruptio. Silloin viihteellisyyden katkaisi uskonto. Kisat lopetettiin 393 jKr pakanallisina. Pakanallisuutta oli käytännössä viihteellisyys, joka aina kätkee sisälleen ko. lieveilmiöt.

Blogissaan Videman näkee nykyajan kilpa- ja ennen kaikkea ammattilaisurheilun olympiakisoja myöten jo niin viihdeteollisuutena, että viihteellisyyden joidenkin lieveilmiöiden kuten dopingin kanssa rimpuilu on enää Don Quijote-touhua, vaikka juuri tuota ritaria Videman ei blogissaan mainitsekaan.

Lääkärinä Videman sivuuttaa mahdolliset sallimisen tuovat nuoriso-ongelmat tosiasialla, että käyttöön lankeavat nuoret ovat siihen jo pitkälti langenneet. Lihakset pullistelevat jo nyt monilla lukioikäisillä nuorilla, joilla tuskin on asiantuntijaa neuvomassa. Urheilijoita Videman ei pidä yhtä tyhminä. Heille olisi selvää, että liikakäyttö on liikaa, kuten on liiallinen harjoittelukin – ylikunto on virheellisessä valmennuksessa tuttu ilmiö.

Videman ei suinkaan ole ensimmäinen, joka ottaa dopingin sallimisen esille. Eikä myöskään ensimmäistä kertaa. Sallimiseen ei kuitenkaan maailman enemmistö ole valmis vielä vähään aikaan jos sittenkään, mutta Antiikin kisojen romahtamisen merkit ovat jo olemassa. Ei huippu- ja ammattiurheilua salliminen pelastaisi tai muuttaisi hyväksyttävämmäksi, mutta vähentäisi valehtelemista, salailua ja korruptiota, josta Videman blogin lopussa antaa vihjeen.

”Testit sopivat olympia-aatteen puhtauden illuusioon, mutta urheiluviihdeteollisuuden aikana ne ovat voimavarojen tuhlausta. Mitään kohennusta dopingasioiden suhteen ei vain tapahdu niin kauan kuin asioista ovat päättämässä samat henkilöt, jotka ovat päättämässä kiellettyjen aineiden listasta ja myyvät testejä akkreditointimonopolin suojassa” kirjoittaa Videman. Jokainen voi päätellä mitä kirjoittaja viimeisessä lauseessaan tarkoittaa.

Urheilujohtajalle oma polku

Suomessa on tällä hetkellä menossa huippu-urheilun humu-vaihe. Humu on sinänsä hyvä lyhenne huippu-urheilun muutosryhmälle, sillä humutyyppinen ääni on ryhmän ympärillä kaiken aikaan lisääntymässä. Ei ehkä aivan juhlahumu, mutta vappu- ja karnevaalihumu kyllä odoteltaessa, että ryhmä pääsisi kovasti korostuneessa urheilijan polun kartoittamisesta eteenpäin. Kartoittamaan ennen kaikkea sitä mitä kaikkea siellä urheilijan polun varrella ja missä pitäisi olla tarjolla.

Humun aikana tämä ”poluttaminen” on tullut kovin suosituksi. Jo sanana polku vilahtelee keskusteluissa lähes aina. SLU on omassa ohjelmassaan ottanut esiin useita eri polkuja, mutta en ole huomannut yhtä: missä mahtaa olla urheilujohtajan polun kartoitus?

Taannoisessa Humun tiedotustilaisuudessa jalkapalloilijana huippu-urheilua toteuttanut Aki Riihilahti sen sanoi: ”Eivät rakenteet tai olosuhteet tee huippu-urheilijaa, mutta ilman niiden oikeaa olemassaoloa ja sieltä saatavaa tukea ei kenestäkään tule huippu-urheilijaa vaikka haluaisikin”. Sanat eivät ehkä olleet juuri nuo, mutta sanoma tasan oikea.

Nyt tuntuu jo siltä, että kun kuukausia on jauhettu urheilijan polkua ja kartoitettu yli sadan suomalaisen huippu-urheilijan elämänpolkua, olisi aika jo puhua siitä, minkä moni uskoi olevan koko muutosryhmän alkuperäisen toimeksiannon: luoda Suomeen huippu-urheilujärjestelmä, jolla poistettaisiin päällekkäisyyksiä ja saataisiin nyt byrokratiaan meneviä varoja varsinaisen urheilutyön käyttöön.

Sinänsä oli oiva idea ottaa urheilijat mukaan muutostyöhön jo uskottavuudenkin vuoksi. Ja toivottavasti nämä urheilijakartoitukset jäävät myös tutkijoiden käyttöön, koska niissä saattaa olla suuriakin huippu-urheiluun liittyviä kiinnekohtia. Valitettavasti olen kuullut, että niin ei välttämättä ole?

Mutta nyt on jo korkea aika piirtää se kuuluisa iso kuva, jossa esille tulevat huippu-urheilun uudet rakenteet ja olosuhteet, mitä sinne polun varrella pitäisi pystyttää ja miten. Siellä se todellinen muutostarve on. Urheilijat kuitenkin valitsevat itse polkunsa, mutta tietysti riippuen siitä mitä on tarjolla.

Ja jos puhutaan rakenteista, puhutaan myös urheilujohtajista. Millaisia tulisi olla urheilujohtajien ”uudessa maailmassa”? Tähän asti on historiassa tuntunut siltä, että urheilijat ovat olleet urheilujohtajia varten, kun kaiketi suhteen pitäisi olla päinvastainen.

Ja urheilujohtajat globaalisti ovat myös niitä, joiden johtamistapa on viihteellistänyt huippu-urheilun ja tuonut muassaan nuo lieveilmiöt. Rahan lähtökohdista ovat syntyneet päätökset, jotka esimerkiksi tällä hetkellä ovat pitkälti Euroopassakin myymässä olympiakisat palasina parhaiten maksaville. Kun on ryhtynyt tienaamaan, sitä ei vaan voi lopettaa, vaikka kulutus ei olisi samalla tasolla.

Kuka tutkisi urheilujohtamisen?

Jos miettii viimeisten vuosikymmenten kansainvälistä kehitystä huippu-urheilussa ja sen kehityksen ruorimiehinä olleita urheilujohtajia, voi helposti kuvitella mitä aikanaan Antiikin kisojen ympärilläkin tapahtui. Kehitys siellä vain oli hitaampaa, koska rikastumisen välineet olivat ainakin painavampia, tiedonvälitys rauhallista, eikä voittoja tupsahdellut tilille tuon tuosta. Piti odottaa ja siksi urheiltiin yli tuhat vuotta.

Kaiken nopeutuminen maailmassa onkin ollut niin sukkelaa, että nykyisen olympiakisojen ympärille kehittyneen huippu- ja ammattiurheilun elinikä on jo nyt ollut varsin pitkä ja vastaa jo Antiikin menoa. Miten suuri osuus tähän kehitykseen on ollut urheilujohtajilla, olisi mielenkiintoinen tutkimuksen aihe kenelle tahansa, mutta se vaatii voimia. Toivottavasti joskus jollakin virtaa ja haluja siihen riittää.

Urheilujohtajan polun selvittäminen ja risteyskohtien merkitseminen toisi pienemmässäkin mittakaavassa enemmän ymmärrystä tapahtuneeseen kuin yleisesti uskotaan. Tapio Videman on urallaan varmasti ollut lähellä erilaisia kehityksen pyörteitä, joten en jaksa uskoa hänen bloginsa viimeisen viittauksen ”testien myymisestä” olevan ihan temmattua.

Kansainvälinen urheilun karnevaalihumu on jo vaikeasti hallittavissa ja voidaan vain tehdä kenties Videmanin ehdottamia toimenpiteitä, joita voisi vaikka kutsua ohitusleikkauksiksi eliniän pidentämiseksi. Suomalaiselta Humulta tässä vaiheessa odotetaan nyt uusia näkemyksiä tulevista rakenteiden ja olosuhteiden mahdollisuuksista. Tosin tutkimuksiakin voisi jatkaa selvittämällä myös urheilujohtajan polkua. Niiltä poluilta voi löytää jopa ”hurmaavia” tosiasioita ihmisen todellisesta luonnosta kuten olen saanut todeta historiasta Kiveen Hakatut-sarjaa tehdessä.

Arto Teronen