Näin jälkikäteen ajateltuna selvisin omasta siipaleestani melko pienin vaurioin. Vuosien varrella kohdalle osuneet vastoinkäymiset opettivat oman kropan toiminnasta kuitenkin paljon.
Nykyään jääkiekossa puhutaan paljon ylä- tai alaraajavammoista. En tiedä koska tämä käytäntö, jossa ei siis puhuta asioista niiden oikeilla nimillä, tarkalleen on kotoiseen liigaamme tullut. NHL:stä se kuitenkin tänne on apinoitu. Ennen oli selkä, nivunen, lonkankoukistaja tai ranne kipeä. Nykyään pelkkä ylä- tai alaraaja. Mietin vaan, että kummaksi selkäkipu nykyisin luokitellaan. Lääkäri en ole, mutta sen ihmisen anatomiasta tiedän, että raajaa selästä ei saa tekemälläkään.
Kolhu 94
Kiekkokauden tärkeimmät pelit pelataan keväisin. Karkeasti sanottuna kaikki tekeminen kauden aikana tähtää siihen, että keväisin kaikki olisi kunnossa. Pelin pitäisi silloin luistaa kuin rasvattu ja ilman pelaajia se ei kovin helppoa ole.
Kuuntelin radiosta, kun Petri Varis ratkaisi jatkoajalla Jokerien finaalipaikan Lukkoa vastaan Äijänsuolla keväällä 94. Itse olin kolhinut vasenta olkapäätäni edellisessä pelissä siihen malliin, että ratkaiseva peli välieräsarjasta jäi pelaamatta.
Joku saattaa muistaa Otakar Janeckyn mestaruuden ratkaisseen jatkoaikamaalin saman kevään finaaleissa. Itse törmäsin uudelleen tuon kevään tapahtumiin pelatessani Salzburgissa.
Olin taas jotenkin kolhaissut samaa kättäni. Kipu oli sen verran kova, että olkapäästä otettiin röntgenkuva.
Mysteeri ratkeaa
Otetun kuvan myötä selvisi, että solisluun pää oli murtunut. Kyse on vammasta, jolle ei mitään muuta juuri voi tehdä, kuin oppia elämään kivun kanssa. Aika ja lepo parantavat, ehkä. Samalla selvisi myös itseäni vuosia askarruttanut asia.
Janeckyn maali päätti kauden ja loma alkoi. Olkapääni oli puudutettu ja teipattu jokaiseen finaaliin. Kipu oli aina hetkellisesti poissa, mutta puudutuksen jälkeen se palasi. Kättä ei silloin koskaan kuvattu, koska siihen ei suurta tarvetta ollut. Salzburgissa otettu kuva kertoi paitsi tuoreesta, myös vanhasta murtumasta. Röntgenkuvassa solisluu oli kuin mannerjäätikkö, josta irrallaan oli pari isompaa lohkaretta.
Solisluu oli siis murtunut myös silloin 94. Mutta kuten sanoin, keväisin kipuraja nousee ja pelin on luistettava vaikka hammasta purren. Hölmö ei sentään tarvitse olla. Olen oppinut, että kipua on olemassa ainakin kahta sorttia, oikean- ja vääränlaista. Läpi kahlatut vuodet ovat opettaneet minua tunnistamaan eron näiden kahden välillä.
Kolhut opettavat
Selkäni oireili jo kauan sitten. Opin kuitenkin elämään kivun kanssa ja tunnistamaan, milloin oli oikea hetki antaa selälle lepoa. Vääränlainen kipu kun iski, niin oli parempi heivata homma samantien. Päivä pari lepoa, tavalliset jumppakuviot ja taas mentiin. Se vaati kuitenkin useamman vuoden opettelun ja asioiden hyväksynnän.
Luulin nuorempana olevani loukkaantumaton. Ymmärsin kuitenkin ajan myötä, että minäkin saan ja voin loukkaantua. Se helpotti jatkossa suhtautumista vammoihin.
Vaikka selkä palautui fyysisesti normaaliksi melko nopeasti, niin henkistä epävarmuutta palautuminen ei koskaan poistanut. Aina kun selkä oli ollut juntturassa, niin parin viikon ajan mielessä pyöri kysymys, että koska taas jämähtää.
Olen varma, että henkinen epävarmuus vaikeutti pelaamistani. Ajatus kun oli toisaalla, niin pelin taso kärsi. Uskon, että moni muukin urheilija on kokenut vastaavaa.
Jälkiviisautta
Nyt kun pelit on pelattu, niin moni asia näyttää toiselta kuin silloin pelatessa. Jälkiviisaus on helppoa. Nyt ajateltuna minun olisi pitänyt jättää ainakin Salt Lake Cityn olympia- ja Göteborgin MM-kisat väliin. Selkäjumia ja puujalkaa juuri ennen kisoja ja tulos sen mukainen.
Kannattaa miettiä tarkkaan minkä kuntoisena kukin joukkuettaan auttaa. Kokonaisuus koostuu monista pienistä asioista. Omalta kohdaltani voin todeta, että siipirikkoisena maajoukkueessa ei minun olisi kannattanut pyöriä. Sen kun olisi silloin tajunnut.