Näin vaalien alla ja joulun luottokorttimaksuja hoitaessa aika moni varmaan miettii rahojensa riittämättömyyttä. Riippumatta oikeastaan siitä keneltä kysytään, kuukautta on jotenkin aina hivenen liikaa rahojen loputtua, ja moni varmaan miettii miten me nyt tähän jamaan ajauduttiin. Yhdysvaltojen rahat ovat lopussa, Euroopan rahat ovat lopussa, ja omat rahat loppuivat kauan sitten.
Tämä ei muuten olisi mitenkään ihmeellistä, mutta samalla elämme ajassa jolloin kaikki – ainakin melkein – on halpaa. Ihan tavallisessa kaupassa on saatavilla maailman ääriltä haettuja herkkuja, muotivaatteita saa halvemmalla kuin koskaan, ja säköinen viestintä on saanut postimerkinkin vaikuttamaan turhan tyyriiltä. Juu, bensa on hinnoissaan ja asunnot samoin, mutta on jännää huomata miten halvaksi niin kovin moni asia, joka aikaisemmin maksoi pienen omaisuuden on mennyt.
Eilen näin, ilmaisessa online-lehdessäni, että projekti nimeltä Raspberry Pi on alkanut valmistaa toimivan tietokoneen, jonka hinta tulee olemaan alle kolmekymmentä euroa. Siinä ei tosin silloin vielä ole näyttöä tai näppistä, ei edes koteloa, mutta se on silti toimiva tietokone neljän kerrosaterian hinnalla. Aika uskomatonta. Näin asiat, jotka aikaisemmin olisivat olleet liian kalliilta jopa rikkaalle ihmisella muuttuvat arkipäiväisiksi.
Tänään ihan tavallinen pulliainen, kuten minä, voi omistaa auton ja Xboxin, syödä ravintolassa ja matkustaa, ja silti tuntuu siltä, että rahat evät oikein riitä mihinkään. Kun se autokin on aika vanha. Ja pelit. Eikä ole varaa matkustaa lämpöön kuin viikoksi, vaikka moni lähtee kahdeksi. Äh, rikkauttahan tuokin on, vaikka välillä tuntuisi siltä etteivät rahat riitä.
Niin, älkää käsittäkö väärin, en yritä väittää etteikö köyhyyttä olisi. Tietenkin sitä on, ja paljon. Monella Suomessa ei ole varaa ravintolaillalliseen, matkustamisesta puhumattakaan. On oikeasti köyhiä, mutta ennen kaikkea on monta tyytymätöntä. Tässä juuri näemmekin talouden paradoksin – asiat voivat samalla olla kalliita ja halpoja, ja voimme samanaikaisesti olla köyhiä ja rikkaita. Kysymys onkin ennen kaikkea siitä mihin vertaamme. Nuorempaan itseemme? Vanhempiimme? Naapuriin? Sukariin?
Tänään me kiukuttelemme kreikkalaisille, joiden olisi pitänyt ymmärtää, ettei köyhä voi käyttäytyä kuin rikas. Helppo sanoa, ja totta joka sana, mutta miten paljon me itse ymmärrämme siitä miten rikkaita tai köyhiä olemme? Kyllähän sen periaatteessa ymmärtää, että se kaikkein halvin raha voi olla se kaikkein kallein, mutta me elämme silti harvemmin täysin tämän mukaan. Koska näemme maailmassa niin paljon haluttavia asioita, kovin houkuttelevaan hintaan, me ostelemme niitä. Because we’re worth it. Keräämme asuntomme täyteen teknologiaa, ja täytyyhän lasten päästä lomamatkalle kun muutkin pääsee. Niin, ja kun ne sattumoisin ovat nyt niin kovin halpoja. Ja jossain vaiheessa rahat loppuu, ja olemme taas köyhiä, rikkautemme keskellä.
Kuvittelemme usein, että talous olisi absoluuttinen – selkeiden määreiden tiede. Mutta ei se ole. Köyhä ja rikas, kallis ja halpa ovat suhteellisiä määreitä, vaikka niillä voi olla absoluttisia ääripäitä. Ihminen, jonka omaisuus mitataan kymmenissä miljoonissa euroissa on eittämättä rikas, suorastaan sikarikas. Tästä rippumatta olen kuullut miljonäärin valittavan rahojensa riittämättömyyttä – täysin vakavissaan, ja ilman, että minä oikein tiesin mitä sanoisin. Jokaisella kun on oikeus omaan kokemukseensa.
Samalla, puolet maailman ihmisistä joutuuu pärjäämään noin kahdella eurolla päivässä, ja ovat eittämättä köyhiä – kovin, kovin köyhiä. Päivittäin yli 20.000 lasta kuolee, köyhyyteen. Me, me suomalaiset? Me olemme globaalisti rikkaita, mutta moni kärvistelee. Vaikka kaikki on halpaa.
Usein mietinkin, että me tarvitsemme parempaa keskustelua taloudesta. Siitä mitä “rikas” oikeastaan tarkoittaa, siitä mitä köyhyys tarkoittaa Suomessa, ja siitä miten paljon kaikki nuo halvat asiat maksaa. Me tarvitsemme tälläisen jotta emme vain heittelisi näitä sanoja ympäriinsä, kuten minä tässä kolumnissa, ja opettaaksemme toisillemme miten vaikea, paradoksaalinen asia talous voi olla. Suomessa on sekä rikkautta että köyhyttä – aitoa sellaista, vaikka se onkin suhteellisesti määriteltyä. Mutta juuri tälläinen köyhyys on vaikein nähdä ja helpoin unohtaa, kun kaikki on halpaa, eikä kenekään rahat oikein tunnu riittävän.