Ymmärrykseen iski pallosalaman lailla, että Marja-Liisa Hämäläinenhän voittaa naisten 10 km. Voi Jumalan pyssyt, huusivat maalialueelle suomalaiset ja selostaja Pentti Salmi totesi Marja-Liisan kaatuessa maalissa ”katsokaa, hän antoi kaikkensa”. Työsuunnitelmat saivat äkkiä ihan toisenlaisen suunnan.
Matti Heikkisen ilmeetön meno nyt Oslossa ei aluksi antanut ymmärtää, että aikamoinen yllätys oli syntymässä. Valmentajien ja muiden tietäjien mukaan kuitenkin Matti Heikkinen on parhaimmillaan, kun hiihto ei näytä miltään. Jos mies heiluu tai vaappuu, niin asiat ovat huonosti. Olisihan se pitänyt tietää.
Matti Heikkinen on tyylikäs maailmanmestari. YLEn palautteeseen satoi tyytymättömyyttä kun ei soitettu Porilaisten marssia. Kerta toisensa jälkeen on kerrottu, että perinteen mukaan Porilaisten marssi soitetaan olympiavoittajille. Tosin kahdesti maassa on siitä livetty. YLEn aikainen erehtyi soittamaan sen kerran Aino-Kaisa Saariselle ja MTV Mika Häkkiselle maailmanmestaruudesta.
Olympiavoittajille sen Pekka Tiilikainen ja ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma aikanaan ideoivat. Siitä perinteestä on pidetty noita poikkeuksia lukuun ottamatta kiinni. Heikkiselle marssi voidaan soittaa kolmen vuoden kuluttua Sotshissa.
Vaan sitten tuli kasa toisenlaista palautetta. ”Turha riemuita, odotetaan ensin testituloksia” oli kyynikkoarmeijan lähtökohta Heikkisen mestaruuteen. Lahden varjo häilyy yhä suomalaisen urheilun yllä. Tapahtumia tuntuu olevan mahdoton unohtaa. Halutaan edelleen suorastaan rypeä syyllisyydessä.
Käry ei koskenut vain urheilijoita
Tällaista kyynisyyttä Suomessa on ollut jo pitkään. Itsekin kuulun niihin, joille on ollut vaikea uskoa ns. puhtaaseen urheiluun vuoden 1984 Los Angelesin kisojen jälkeen. Ei siksi, että Martti Vainio kärähti, vaan koska se haluttiin niin pontevasti sekä ennen että jälkeen tapahtumien kiistää. Silti en haluaisi koskaan lähteä ennalta ennustamaan ketään syylliseksi. Suomalaisessakin oikeusjärjestelmässä, myös henkisessä sellaisessa pitää syyllisyys osoittaa ennen kuin tuomitaan.
Lahden tapahtumista on nyt kymmenen vuotta. Sitä ennen ja sen jälkeen on yksittäisiä urheilijoita kärähtänyt meillä ja muualla, mutta ne käryt alkavat olla kuin satunnaiset kuolonkolarit liikenteessä. Vasta jos useampia autoja on läjässä ja uhrijoukko suurempi tunnetaan yhteistä surua tai huolta.
Sama koskee Lahden tapahtumia. Lahdessa eivät kärähtäneet ainoastaan isometsä, Myllyä, Immonen, Kirvesniemi, Kuitunen ja Jauho. Lahdessa kärähti koko Suomi. Omissa kisoissa jäätiin kiinni oikein rysän päältä ja on siitä lähtien kärsitty syyllisyydestä. Olen aina joskus miettinyt miksi?
Tulee mieleen se, että esimerkiksi norjalaisille omat kisat luovat mahdollisuuden menestyä, meille liian usein ne tuovat pakon menestyä. Tässäkin on HUMU:lle, huippu-urheilun muutosryhmälle sarkaa samalla kun kannattaa selvittää osataanko meillä urheiluun olennaisesti kuuluvia tappioita käsitellä oikealla tavalla ja riemuita myös vähemmästä kuin siitä kaikkein kirkkaimmasta mitalista.
Lahden varjoa pitävät yllä myös muut ja erityisesti norjalaiset. Matti Heikkinenkin, joka Lahden vuonna oli 18-vuotias nuorukainen, joutui sen Oslossa kohtaamaan. Lahteen liittyvistä kysymyksistä Heikkinen selvisi hienosti. Hän ei ryhtynyt niitä jauhamaan, mutta ei myöskään lähtenyt esimerkiksi närkästymään. Häntä huippu-urheilun raadollinen maailma ei päässyt yllättämään.
Lahden varjo pysyy vielä aikansa suomalaisen urheilun ja erityisesti hiihtourheilun yllä. Johtivathan nuo tapahtumat myös lumiurheilun lajien eriytymiseen, eikä katkeruus velkojen maksusta ole vielä lähellekään poistunut. Se putkahtaa aika join esiin kysymättäkin. Ei siis ihme, jos urheilua seuraava yleisökin osaltaan on epäileväinen.
Lahden varjo Lahden yllä
Lahden varjo ei ole ainoastaan henkinen tumma alue huippu-urheilun katolla, vaan se on myös todellinen varjo Lahden kaupungin yläpuolella. Lahti on nyt toistuvasti saanut tuta, että MM-kisojen saaminen jälleen Lahteen on ollut vaikeaa. Lähellä se oli viimeksi, mutta olisi jo onnistunut ilman tuota onnetonta vuotta 2001.
Lahti sai tavallaan syyttömänä kärsiä jouduttuaan tragedian näyttämöksi. Varjo voisi kyllä pikku hiljaa sieltäkin väistyä, sillä verrattuna vaikkapa näihin ”hiihtourheilun Mekan”, Holmenkollenin MM-kisoihin, Lahti pystyy järjestämään loistavat kisat sekä yleisölle että urheilijoille. Miksei mediallekin.
Holmenkollenin valtti on norjalaisyleisö, mutta ei toisaalta ole sattuma, että MM-hiihdot viimeksi täällä järjestettiin 29 vuotta sitten. Holmenkollen on sumppu, jossa jopa toteutui sanonta ”meitä on joka junaan ja osa jää asemallekin”. Näin kävi monelle kisavieraalle, jotka ensimmäisenä lauantaina eivät koskaan päässeet kisapaikalle, vaan seisoivat pääsyliput käsissään Kollen-junan asemilla karsinoissa, joista ei voitu päästää eteenpäin, koska tilaa ei ollut.
Sittemmin yleisön ohjaus on parantunut, mutta alussa järjestäjät olivat monta kertaa housut kintuissa. Kisojen loppua kohti tilanne on siis helpottunut, mutta jatkuva sumussa hyppääminen ja hiihtäminen alkaa sekin jo vaivata samalla kun sääennusteet kertovat aurinkoisesta ilmasta. Säälle ei tietysti voi kukaan mitään. Se Suomessakin on saatu kokea.
Holmenkollen on tärkeä paikka hiihtourheilulle, mutta sillä on rajoituksensa. Lahdellakin on rajoituksensa, muta yksi niistä ei enää saisi olla vuodesta 2001 sen päällä leijunut varjo. Samalla tavalla Lahden varjo voisi jo väistyä nykyisten urheilijoiden päältä.
Emme me Suomessa ole täydellisiä tai puhtaan syyttömiä, virheitä tulee ja erehdyksiä sattuu, eikä vilppikään ole tuntematonta. Toisaalta ei vanhassa syyllisyydessäkään pidä loputtomiin kieriskellä, eikä etenkään heittää sitä tulevien sukupolvien päälle.
Elinkautinenkin taitaa Suomessa olla tuollaiset reilut kymmenen vuotta. Sitten se on kärsitty, ellei rikosta uusita. Siihen ei koskaan pidä uskoa.