Lauantaina kierrellessäni rataa sain huomata jälleen, että Italiassa ei ole unohdettu maastopyöräilyn todellista olemusta. Rata oli suurimmaksi osin polkua tai erittäin polkumaista kärrytietä. Italialaiseen tyyliin kisa oli lyhyt vain noin 40 km. Rataan oli sisällytetty kaksi isohkoa nousua ja loputtoman pitkää polkulaskua. Kilpailun viimeinen 15 km oli käytännössä pelkkää polkulaskua muutamalla töppyrällä.

Innostuin radan viimeiseen laskuun ja pyörä tuntui menevän hyvää vauhtia. Radalla oli jyrkähkö kärrytien pätkä, joka kaartui loivasti vasemmalle. Tie oli kuin kuulalaakereilla päällystetty, mutta kurvi oli sen verran loiva, ettei jarruihin liiemmin tarvinnut koskea. Kurvin taakse ei kuitenkaan nähnyt, mikä koitui kohtalokseni.

Siellähän oli tietysti auto tulossa autoille mahdottomaksi luokittelemaani tietä ylös. Yritin jarruttaa kivisellä tiellä mutta aivan turhaan. Ajoin suoraan auton puskuriin ja siitä ketterästi nokkapellille. Oli aika täräys! Eturenkaani meni auton pulleasta muovipuskurista läpi. Minua ei kuitenkaan sattunut pahasti ja kuski tuli katselemaan vahinkoja. Hän kysyi ensin, olenko kunnossa ja sen jälkeen huomasi puskurin. Mies ei ollut moksiskaan puskurista vaan todetessani hänelle olevani ok, hän lähti menemään ja minä myös. Taisi molemmat ajattelevan olevansa hiukan syyllisiä pikku tömähdykseen. Matka jatkui.

Sunnuntaiaamuna otin alleni aivan uuden pyörän. Olin säätänyt sitä edellisen illan ja saanut siitä aikalailla omantuntuisen. Kisa lähti kuitenkin liikkeelle hiukan nahkeasti. 500 metrin ajon jälkeen ajoin johonkin rautaesineeseen, joka teki muutaman kierroksen renkaani ympäri lentäen pois, mutta jättäen reiän kumiin.

Paikkauslitkua lensi ihan reippaasti ja tuntui kuin sade olisi alkanut sillä housut kastuivat. Rengas tyhjeni ja mietin mitä tehdä. Vaihtaa sitä ei vielä voinut, sillä muuten satoja kuskeja ohittaisi minut ja sen jälkeen kisa olisi mennyttä. Jatkoin siis ajamista ja rengas paikkautui, mutta jäi todella löysäksi. Ajattelin ajaa löysällä renkaalla ensimmäisen mäen ylös ja katsoa seuraavassa laskussa hakkaako vanne liikaa kiville. Kilpailun kärki katosi kuitenkin usvaan.

Laskussa huomasin, että renkaalla voi ajaa. Raskasta se oli sillä maalissa tarkistuksen jälkeen renkaassa oli vain 0,7 paria ilmaa. Tiepätkät asfaltilla olivat varsin naheita. Ajoin kymmenen miehen joukossa viimeisen nousun loppupuolelle. Kärkimies oli silloin minuutin päässä. Päätin koittaa voimiani ja iskin nousun viimeisen kilometrin ja kaikki jäivät. Pääsin kymmenän sekunnin päähän kärkimiehestä kaksi kilometriä maaliin. Lopun asfaltilla ei kuitenkaan löysällä kumilla taisteltu ja jäin toiseksi.

Voittaja oli Alexei Medvenev Euroopan mestari viime vuodelta ja minä Euroopan mestaruuskakkonen jäin toiseksi. Oikein menivät siis sijoitukset. Ilman kumiongelmia minulla olisi saattanut olla varaa parempaan taisteluun, mutta venäläiset ovat kovia vaikka ongelmia ei olisi ollutkaan. Olisihan hänelläkin voinut olla vielä taistelu vaihde käytettävissä.

Kisan jälkeen pestopastaa naamariin italialaiseen tyyliin ja kohti kotia. Jäi vallan mukava kuva kisasta vaikka onni ei ollut mukana viikonloppuna. Saldona kahdesta kisasta on nyt voitto ja kakkossija.