Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Mitenkäs sivarin suu nyt pannaan? Realistisen sotakoulukunnan edustajat ovat hivelleet sapeleitaan syystäkin viime aikoina. Suomi tuntuu olevan uhan alla. Niinpä kansalainen joutuu kysymään itseltään, miten suhtautua sosiaaliseen konstruktioon nimeltä Suomi.
Olen aina suhtautunut siihen välinpitämättömästi. Tämä ei ole häirinnyt ihmisiä ympärilläni.
Isä kertoi lapsuudessani mielellään vitsiä, jonka mukaan F. E. Sillanpää sanoitti marssilaulunsa pakomatkallaan kohti Ruotsia:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa / kotiaskaret jäädä saa!
Minulle selvisi vasta myöhemmin, että Sillanpää todella jäi Ruotsiin saatuaan Nobel-palkintonsa vuonna 1939, ja asiaa alettiin jossain vaiheessa paheksua Suomen puolella. Isä ei paheksunut, häntä tuntui vain naurattavan tuon säkeen uudelleen kehystäminen.
Isän maanpuolustusinnosta minulla ei ollut käsitystä. Hän oli viestimies ja osasi morsettaa, keräsi vanhoja armeijan radioitakin, mutta ei koskaan puhunut armeijasta tai sodista sen kummemmin. Hän oli partiolainen koko ikänsä, mutta ei intoillut univormuista tai lippukulkueista.
Äidinisällä oli seinällä perussotilaalle annetut peruskunniamerkit, mutta sodasta hän ei puhunut. Isänisä ei ylipäänsä puhunut ja kuoli, kun olin vielä pieni.
Tulin asevelvollisuusikään 1990-luvun puolivälissä. Neuvostoliitto oli hajonnut, Venäjän demokratisoitumiseen uskoi moni, toiset eivät, kolmas sanoi Nato, neljäs että ei. En seurannut asiaa sen enempää. Minulla oli riittävästi tekemistä rock-bändeissä soittamisessa, lukio-opiskeluissa ja rakastamisen harjoittelussa.
Koska sen enempää itselläni, maailmantilanteella kuin vanhemmillani ei ollut asiasta ohjaavaa mielipidettä, sain valita suuntani melkoisessa tyhjiössä.
Valitsin siviilipalveluksen, koska ymmärsin, että en tietenkään antaisi kenenkään keskenkasvuisen kouluttajan juoksuttaa minua ympyrää niin halutessaan. En ollut varsinaisesti pasifisti, lähinnä laiska ja auktoriteettikammoinen.
Nyt valitsisin ehkä toisin, mutta en ole varma. En ole koskaan pitänyt siitä, että minun pitäisi valita puoleni. En olisi edes rauhan mies. Ottaisin mieluummin aseen kuin maanpetturuudesta tuomion, jos näistä saisi valita. Epämääräinen opportunisti!
Tämä maailmanaika tuntuu pakottavan kannan ottamiseen. Varsinkin kun ympärillä on tapahtumia, jotka tuntuvat siltä kuin olisimme tietokonepelissä. Yksiselitteinen paha ja hyveellinen altavastaaja. Panssarivaunuja ja siviiliuhreja. Jotkut seuraavat tätä kuin e-sportia, toiset skrollaavat kuumeisesti ja odottavat reality-show’n seuraavan jakson alkamista.
En tiedä, mikä tarina tapahtumien ympärillä on totta, mutta tapahtumat ovat. Siksi nyt on useimpien mielestä aika tuomita, toimia ja olla mieltä. Etenkin Nato-kanta olisi kuulemma äärimmäisen tärkeä.
Se on viimeinen kanta, jonka aion ottaa. Aion olla välinpitämätön – tai pikemminkin nimenomaan pitää asiaan väliä.
Jokainen viisas ymmärtää, että kenelläkään ei ole oikeaa vastausta siihen, pitäisikö Natoon mennä. Sotilassukuun kuuluva ystäväni muistutti, että Nato ei ole mikään hopealuoti. Asevelvollisia tarvitaan, eikä hän puolestaan ole varma, haluaisiko mennä puolustamaan virolaisia. Ruotsalaisilla taas on kuulemma sanonta, että omaa maata puolustetaan viimeiseen suomalaiseen asti.
Viisas ymmärtää myös, että joidenkin tuo päätös pitää tehdä. Toivon, että sen tekevät he, joilla on kaikkein eniten tietoa, vaikka päätös tehdään epävarmuuden alla. En kaipaa kansalaiskeskustelua.
Minä en osaa ottaa kantaa edes siihen, mikä on suhteeni ”Suomeen”. Kyllä minä tänne jäisin puolustamaan, jotenkin. Veisin kuitenkin perheeni ulkomaille hyvissä ajoin. Passini on voimassa vuoteen 2024. Näillä passijonoilla olisi hyvä, että hyökkäys tulisi ennen sitä. Mutta tulisinko takaisin, olisinko sinko olallani? Jos olen rehellinen, niin en osaa sanoa. En tiedä, mitä on isänmaallisuus. En tiedä, mitä on olla hyvä ihminen juuri nyt.
Ehkä epävarmuudellekin on paikkansa. Tämän kaiken keskellä monella ihmisellä on varmuutta, joka pelottaa minua.
Riku Siivonen
Kirjoittaja on hämmentynyt pieni ihminen.
Kolumnista voi keskustella 25.3. klo 23.00 saakka.