Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Mediassa köyhyyttä mitataan usein leipäjonojen pituudella. Samalla vaaditaan perusturvan korotusta. Leipäjonojen pituuden ja perusturvan mataluuden yhdistäminen nöyryyttää tarpeettomasti hädänalaisia ihmisiä. Sillä voi olla myös muutoin köyhien asemaa heikentäviä vaikutuksia.
Viime kuukausina leipäjonot ovat kertoneet koronapandemian aiheuttamasta hädästä. Jonoja oli kuitenkin jo ennen koronaa – ja niiden kerrottiin kasvaneen ja hädän lisääntyneen jopa silloin, kun taloudessa pyyhki hyvin. Joulukuussa Suomen Punaisen Ristin kyselyssä 82 prosenttia koki ruoka-avun pärjäämisensä kannalta välttämättömäksi.
Seurakuntien ruoka-apua koordinoivan Kirkkopalvelun mukaan ruoka-avun piirissä oli viime vuonna jopa 200 000 ihmistä.
Leipäjonot eivät kuitenkaan ole suorassa yhteydessä köyhyyteen. Ruokaa ei ole tarjolla kaikille eivätkä kaikki tarvitsijat halua tai voi sitä hakea. Ruoka-avussa kyse on hyväntekeväisyydestä, jossa avuntarvitsijalta ei kysellä – toisin kuin Kelassa ja sosiaalitoimistossa – miksi hän tarvitsee apua.
Jaettujen ruokakassien määristä on joitain tietoja, mutta silloinkin jää epäselväksi, onko ruoka-avun määrä lisääntynyt siksi, että sitä kysytään enemmän, vai siksi, että sitä tarjotaan enemmän. Tarjonnan näkökulma puuttuu oikeastaan kokonaan ruoka-avun uutisoinnista. Tämä vääristää kuvaa ilmiöstä.
Leipäjonot tulivat Suomeen 1990-luvun laman jälkeen. Ruoka-avun yleistymistä vauhditti se, että Suomi oli liittynyt vuoden 1995 alussa Euroopan unioniin, mikä teki mahdolliseksi saada viljaa, rasvaa ja lihaa EU:n ylijäämävarastosta. Ruokaa jakavat tahot – erityisesti lahjoistusvaroilla toimivat – alkoivat tehdä ruokajonoilla köyhyyspolitiikkaa.
Suhdanteesta ja perusturvan tasosta riippumatta leipäjonoaktivistit (ja myös jotkut tutkijat) esittävät perusturvan matalaa tasoa syyksi leipäjonoihin. Työttömien perusturvaa nostettiin tuntuvasti vuoden 2012 alussa. Sillä ei ollut vaikutusta ruoka-apuun.
Puhetapa on jäänyt elämään. Esimerkiksi edellä mainitun kyselyn yhteydessä SPR:n hyvinvoinnin ja terveyden yksikön päällikkö Maria Viljanen totesi Helsingin Sanomien jutussa: ”Ruoka-avun ei pitäisi olla pysyvä ratkaisu kenenkään kohdalla. Perusturvan taso on tällä hetkellä riittämätön, mikä näkyy ruokajonoissa.”
Inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluu, että jos rahanarvoista tavaraa jaetaan ilmaiseksi – oli kyse ämpäreistä, kahvipaketeista tai leivistä – sille syntyy varmasti kysyntää ja jonoja.
Mutta jos seisot leipäjonossa, osoitat mieltäsi liian matalaa perusturvan tasoa vastaan. Mitä surkeammalta jonossa seisominen näyttää uutisissa, sitä tehokkaampi mielenosoitus. Avunhakijoista tulee uhreja.
Leipäjonot tuskin kuitenkaan poistuvat, vaikka perusturva kaksinkertaistettaisiin. Ruoka-apu tarjoaa helpotusta kaikille pienituloisille – myös niille, jotka ovat kuluttaneet saadut etuudet esimerkiksi velkojen, riippuvuuksien tai muutoin suurien tarpeiden tai taloustaitojen puutteiden vuoksi. Kyseessä on järkevä keino saada helpotusta taloudelliseen tilanteeseen.
Ruoka-apuun liitettävä häpeäleima edustaa ikävää kaksinaismoralismia, jossa pienituloisten ihmisten oma-aloitteisuus tulkitaan pakoksi. Keski- ja hyvätuloiset ihmiset ylpeilevät kyllä marja- ja sienisaaleillaan, mutta pienituloisilta halutaan kieltää ilmaisten ruokakassien hakeminen ja siihen liittyvä yhteisöllinen toiminta.
Perusturvalla elävät ihmiset joutuvat sinnittelemään hyvin pienillä tuloilla – varsinkin jos niitä verrataan työssäkäyvien tuloihin. Takuueläkettä lukuun ottamatta muut perusturvaetuudet eivät riitä kattamaan kohtuullista minimikulutusta. Kansainvälisessä vertailussa Suomen perusturva on kuitenkin kohtuullisen hyvä.
Jos perusturvan matalaa tasoa pidetään syynä leipäjonoihin, meidän tulisi enemmänkin huolehtia niistä, jotka eivät käy leipäjonoissa ja saa niistä helpotusta rahatilanteeseensa. Perustuslaki turvaa Suomessa ihmisarvoisen elämän edellyttämän toimeentulon. Jos ruoka-avun hakeminen leipäjonosta tulkitaan loukkaavan ihmisarvoista elämää, ratkaisuna voisi olla Yhdysvaltojen mallin mukaiset ruokakupongit.
Käytännössä tämä voisi tapahtua niin, että osa toimeentulotuesta maksettaisiin osto-osoituksina ruokakauppoihin. Tämä takaisi sen, että kaikilla olisi periaatteessa mahdollisuus saada riittävää ravintoa ja lyhentäisi varmasti leipäjonoja, mutta samalla se kaventaisi ratkaisevasti köyhimpien ihmisten toimintamahdollisuuksia. Yhdysvalloissa ruokakuponkeina maksettavaa ruoka-apua sai maatalousministeriön tilastojen mukaan viime vuonna jopa yli 40 miljoonaa ihmistä.
Onneksi muutamat kunnat ovat käynnistäneet ruoka-apua jakavien tahojen kanssa yhteistoimintaa, jonka tavoitteena ei ole ruoka-avun kitkeminen vaan päinvastoin sen käyttäminen apuna lakisääteisten sosiaalipalveluiden tarjoamisessa. Samaan aikaan muutamat ruoka-apua antavat tahot ovat yrittäneet tehdä avun saamisesta mahdollisimman helppoa ja vähentäneet nöyryyttävää leivän jonottamista. Myös eduskunnan valtiovarainvaliokunta on vaatinut, että ruoka-apu nivelletään paikallisiin sosiaalipalveluihin.
Ruoka-apua tulisi kehittää niin, ettei sen vastaanottaminen olisi leimaavaa. Leipäjonojen asiakkaita tulisi pitää oman elämänsä sankareita, ei uhreina.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina. Aikaisemmin hän on työskennellyt muun muassa toimittajana Yleisradiossa.
Kolumnista voi keskustella 16.2. klo 23:00 saakka.