Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Haastattelin jokin aika sitten kirkon työntekijää. Haastattelun jälkeen hän kertoi lähtevänsä ostoksille, sillä perheessä on seuraavana päivänä suuri juhlapäivä, kuopuksen nimijuhlat. Haastateltavani kertoi kuopuksen täyttäneen juuri 19 vuotta ja saaneen todistuksen siitä, että uusi, lapsen sukupuolta vastaava nimi oli vihdoin merkitty Väestöviraston tietoihin.

Joulun alla juttelin muutaman tuttuni kanssa joulunvietosta. Yksi keskustelijoista kertoi, miten joulun viettäminen pelottaa ja ahdistaa. Hän on vaihtanut nimensä jo yli neljä vuotta sitten, mutta perhe kieltäytyy edelleen käyttämästä hänen oikeaa nimeään. Sen sijaan häntä kutsutaan deadnamella, eli nimellä, jolla häntä kutsuttiin ennen transitiota.

Vanhemmuuteen kuuluu lähes poikkeuksetta hyvin ehdoton rakkaus lasta kohtaan. Harvassa ovat ne vanhemmat, jotka eivät haluaisi omalle lapselleen vain parasta. Joulukeskustelun jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että miksi niin monen vanhemman rakkaus lastaan kohtaan loppuu, kun lapsi kertoo olevansa sateenkaarinuori.

En ole pohdintojeni kanssa yksin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2019 Kouluterveyskyselyn tulosten mukaan mielialaan liittyvät huolet ovat sateenkaarinuorilla lähes kaksi kertaa muita nuoria yleisempiä. Ahdistuneisuus ja masennusoireilu oli sateenkaarinuorilla lähes kolme kertaa muita nuoria yleisempää. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla nuorilla oli myös useita koulunkäyntiin liittyviä vaikeuksia, kuten kiusaamisen ja yksinäisyyden kokemuksia tai koulu-uupumusta.

Hälyttävät tulokset eivät loppuneet vain kouluun. Yli kaksi viidestä sateenkaarinuoresta oli kokenut henkistä väkivaltaa vanhempien tai muiden huoltajien taholta. Myös kokemukset vanhempien tai huoltajien tekemästä fyysisestä väkivallasta olivat kaksi kertaa yleisempiä kuin muilla. He myös kokivat muita useammin keskusteluyhteyden vanhempien kanssa katkenneen.

Ja näitä vanhempia minun on vaikea ymmärtää.

Sukupuoli on kulttuurinen, juridinen, biologinen ja sosiaalinen kokonaisuus, mutta erityisesti se on omaan kokemukseen ja määritelmään perustuva asia. Ihminen voi olla mies, nainen, molempia, jotain muuta tai sukupuoleton.

Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ei sukupuolen moninaisuus ole vain trendikästä erikoisuuden tavoittelua. Oikeus omaan sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun on jokaisen perusoikeus, myös lapsena ja nuorena. Itse asiassa, käsitys omasta sukupuolesta voi muodostua jo varhaislapsuudessa. Toisaalta se voi myös jäsentyä ja muuttua koko elämän ajan.

Kun vanhempi kieltää lapseltaan sukupuolen ilmaisun, hän kieltää lapsensa koko olemassaolon. Järjestelmällinen väärin sukupuolittaminen lisää häpeää ja edistää lapsen pahoinvointia. Voimakas sukupuoliristiriidan kokemus, eli kokemus siitä, ettei oma sukupuoli-identiteetti vastaa muiden ihmisten näkemää sukupuolta, aiheuttaa ihmiselle kärsimystä. Se voi myös lisätä sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää epämukavuutta ja inhoa omaa kehoa ja sen piirteitä kohtaan.

Tietenkään en ole tyhmä. Ymmärrän, että tieto lapsen transihmisyydestä voi hämmentää. Jos olisin saanut euron joka kerta, kun lasteni neuvolassa tai varhaiskasvatuksessa mainittiin sukupuolen moninaisuus, olisi säästöpossuni edelleen tyhjä. On vaikea kohdata asia, johon ei ole saanut lainkaan tukea, apua tai tietoa.

Hämmennys ja syyllisyys kuuluvat vanhemmuuteen siinä missä rakkaus ja huolenpitokin. On kuitenkin eri asia pohtia omaa arvomaailmaansa kuin kohdistaa lapseensa jatkuvia mikroaggressioita tai kyseenalaistaa lapsen koko identiteetti. Erilaiset häpäisevät tavat ja termit – kuten vaikkapa jatkuva väärän nimen käyttäminen – vaikuttavat lapsen turvallisuuden tunteeseen ja kokemukseen arvokkuudesta.

Me aikuiset voimme olla hämmentyneitä, mutta meidän tulisi siitä huolimatta muistaa, ettei lapsen transitiossa ole kyse meistä. Siinä on kyse lapsesta, jolle tärkeintä on antaa kaikki rakkaus, hyväksyntä ja tuki. Kodin pitäisi olla turvapaikka, jossa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

Rakkauden antamisen ja osoittamisen jälkeen voimme ryhtyä opiskelemaan. Tietoa kyllä on tarjolla, jos sen suostuu ottamaan vastaan.

Emmi Nuorgam

Kirjoittaja on kahden lapsen äiti, joka tiesi lasten kasvattamisesta eniten silloin, kun ei vielä itse ollut vanhempi.

Kolumnista voi keskustella 8.1. klo 23.00 saakka.