Suomalaisten suhde metsään on monensuuntainen mielialahäiriö, kirjoittaa Pekka Seppänen.
Tekstissä ympäristöväkeä vähätellään toistuvalla ”haihattelu”-sanastolla. Lisäksi kirjoittaja yleistää oman metsäpalstansa hoitovaikeuden suositukseksi kaikille vastaaville kaupunkilaisille.
Ilmaukset ”ympäristöhaihattelijat” ja ”haihatteluja” leimaavat ympäristöväen ajatukset epärealistisiksi ja vähätteleviksi sen lisäksi, että niiden sisältöä kuvataan. Sama halventava sanavalinta toistuu tekstissä, joten kyse ei ole vain yhdestä paikallisesta luonnehdinnasta.
”Mutta sitten ympäristöväki alkoi esittää ajatuksiaan ja vaatimuksiaan.”
”Kaikkein ovelinta on ollut palkata ympäristöhaihattelijoita muotoilemaan lisää haihatteluja metsäteollisuuden tarpeisiin.”
Kirjoittaja siirtyy oman, kaukana sijaitsevan metsäpalstansa hoitamisen vaikeudesta suosittelemaan luonnonsuojelualuetta jokaiselle vastaavassa yleisesti määritellylle kaupunkilaiselle. Teksti ei osoita, että yhden omistajan tilanne kantaisi näin yleiseen johtopäätökseen; kyse on rajatusta yksittäisestä päättely-ylityksestä.
”Parin tunnin matkan päästä se ei onnistu, ei ainakaan tällaiselta laiskalta kaupunkilaiselta.”
”Suosittelen tätä samaa helppoa ratkaisua jokaiselle kaupunkilaiselle, jolla on kiusanaan sekä metsäpalsta että metsämielialahäiriö.”