Kolumni

Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja

Kirjasin kuunvaihteessa ylös, mitä ostin eläkkeenmaksupäivänä, kun se VIHDOIN koitti. Ensin apteekkiin: reseptilääkkeet ja käsikauppatuotteet. Ruokakaupasta rypsi- ja oliiviöljyä, jauhoja ja kuivahiivaa, puurohiutaleita, soijarouhetta, tomaattimurskaa, pastaa, pyykinpesuainetta. Kengännauhat ja matkakortin lataus. Aurinkorasvaa. Pakollisten lisäksi ostin peiton 40 prosentin alennuksella, sillä 21-vuotias untuvatäkki päästää jo höyheniä ulos.

Joku voisi sanoa, että rahojen loppuminen ennen seuraavaa eläkkeen maksupäivää on holtitonta rahankäyttöä, ja ongelma siirtyy eteenpäin, jos ryntää heti ”tilipäivänä” kaupoille. Oikeassa hän tietysti olisi, mutta kokemus on osoittanut, että kuun viimeisenä viikkona ottaa päähän huomattavasti vähemmän, jos kaapissa on sämpylätaikinan aineet ja matkakortissa arvoa.

Raha tottelee fiksua matematiikkaa paremmin silloin, kun rahaa on enemmän kuin tarpeita. Jos on jatkuvasti toisinpäin, taloudenhallinta muuttuu riskien välttelyksi. On ennen muuta varmistettava lääkkeet, vuokra ja sämpylät.

Nykyisessä sosiaalipolitiikassa kansalaisen odotetaan käyttäytyvän kuin homo economicus, matemaattisen järkevästi. Työttömän kannattaa aina tehdä vähääkin työtä – laskennallisesti. Ongelma on se, että soviteltua työttömyystukea saa vasta, kun työstä on maksettu palkka. Se vie siis usein kuukaudenpäivät tai jopa kauemmin.

Riski näyttäytyy vielä suurempana, kun heittelehtivät tulot vaikuttavat asumistukeen. Vuokrasta ei saa maksuvapaita kuukausia tai vuosia niin kuin lainoista, ja pienituloisella vuokra on väistämättä suurin pakollinen meno. Asumistuen heilunta on niin kohtalokasta, että se saa välttelemään muutoksia, jotka pitkällä tähtäimellä olisivat kannattavia.

Kotitalouden riskien hallitsemiseksi tarvitaan puskurirahasto, mutta sellaisen kokoon saaminen vaatii – rahaa. Toimeentulotuen saajilla puskuria ei voi olla lainkaan, sillä säästöt vähennetään seuraavan kuukauden tuesta.

Tulee mieleen tunnettu tutkimus 60-luvulta: Stanfordin vaahtokarkkikoe. Siinä nelivuotiaille kerrottiin, että odottamalla vartin he saisivat yhden karkin sijaan kaksi vaahtokarkkia. Osallistujien kasvettua aikuisiksi havaittiin, että kokeessa osoitettu maltti ennusti menestymistä elämässä.

Pitkään luultiin, että tulosta selitti kärsivällinen luonteenlaatu. Mutta vuosikymmenten jälkeen kävikin ilmi, että merkittävä asia oli luottamus. Jos lapsi ei uskonut tutkijoiden pitävän lupaustaan, hänellä ei ollut motivaatiota odottaa.

Tutkimus ei myöskään alun perin ottanut huomioon lapsen perheen sosioekonomista asemaa. Jos lapsi tuli köyhistä oloista, hänellä ei ollut syytä olettaa, että odottaminen parantaa mahdollisuuksia. Hyväosaisilla oli luottamusta tähän enemmän, ja heidän menestystään myöhemmin elämässä selittivät lisäksi paremmat lähtökohdat.

Vaahtokarkkilogiikka koskee myös aikuisia: kokemus puutteesta saa välttämään riskejä, ja kokemus viranomaisista vaikuttaa luottamukseen. Päättäjien toiminta ei ole lähivuosina herättänyt vähävaraisissa kansalaisissa luottamusta.

Epäluottamuksen vallitessa riskit kasvavat ja niitä vältetään, vaikka niiden ottaminen lupaisi valoisampaa tulevaisuutta.

Töitä on helpompi saada, jos on työkokemusta, joten jokainen duuni kannattaisi ottaa vastaan, vaikka lähikuukausina hanttihomman vaikutus tuloihin olisi negatiivinen. Opiskella kannattaa vaikka velkarahalla, koska se parantaa mahdollisuuksia saada työtä.

Erityisesti olen miettinyt viime aikoina nuoria, joita painaa huoli tulevaisuudesta: ilmastonmuutos, väestörakenteen vääristyminen, hoivakriisi ja muu epävarmuus. Ei tiedetä tarkkaan, mikä kaikki muuttuu, mutta arvellaan, että järjestelmänmuutos tulee olemaan suuri.

Vaikka nuoria on vähemmän kuin ennen, nyt kesätöitä tai osa-aikatöitä on toivottoman vaikea saada. Jos elämä olisi vain matematiikkaa, järkevintä, mitä nuori voi laskusuhdanteessa tehdä, on opiskelu. Mutta opintolaina ja muut taloudelliset riskit vaativat juuri sitä, mitä tämän hetken nuorilla on kaikkein vähiten: luottamusta tulevaisuuteen.

Auli Viitala

Kirjoittaja on työkyvyttömyyseläkkeellä.