Kolumni
Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Joskus viime vuonna ilmiö iski todella tajuntaani. Huomasin seuraavaa: ihmiset, jotka olivat itse ilmaisseet halukkuutensa osallistua lehtihaastatteluun, vaikenivat. Mikään viesti ei yhtäkkiä tavoittanut heitä. Kävi myös niin, että pari kertaa saatoin mennä sovittuun paikkaan odottamaan haastateltavaa, mutta kukaan ei ilmaantunut paikalle.
Sama tapahtuu treffimaailmassa. Viestitellään, jopa sovitaan jotakin, kunnes yhtäkkiä ennen tapaamisen h-hetkeä henkilö, puf, katoaa.
Ja miksi? Koska katoaminen on tehty helpoksi.
Jo vuonna 2003 sosiologi Zygmunt Bauman pohti, miten virtuaaliset suhteet oli helppo solmia, mutta vieläkin helpompi katkaista. Teknologiaa tutkinut Sherry Turkle on puolestaan puhunut kontrolloidusta läheisyyden kulttuurista. Sillä hän tarkoittaa, että kun olemme yhteydessä toisiimme eritoten somen kautta, voimme samalla myös omavaltaisesti säädellä etäisyyttä.
Ajatellaan vaikka Whatsappia. Sen asetuksista voi säätää, näkyykö, onko paikalla tai koska on ollut viimeksi paikalla - tai näyttääkö sovellus edes sen, että on lukenut viestin.
Tällainen etäisyyden säätely aiheuttaa uudenlaista kitkaa ihmisten välille ja on luonut aivan omanlaisensa passiivis-aggressiivisuuden lajin. Sitä on esimerkiksi ”jättää luetulle”, mikä tarkoittaa sitä, että henkilö on kyllä lukenut saamansa viestin, muttei koskaan vastaa siihen.
Ihmiset ilmaisevat kiinnostustaan toisen asiaan myös sillä, kuinka nopeasti he siihen reagoivat. Jokainen viesti sisältää mahdollisuuden viivytellä vastaamista. Näin keskustelu ihmisten välillä muuttuu epäsymmetriseksi monellakin eri tavoin.
Turkle huomauttaa, että juuri kontrollin tarve on syynä siihen, miksi ihmiset suosivat tekstitse viestittelyä ja osa jopa kammoksuu puhumista puhelimessa.
Netin viestittely- ja keskustelukulttuuri on muuttanut myös suhdettamme konfliktiin ja sen läpikäymiseen. Some on täynnä rähinää ja vastakkainasettelua, mutta niissä on yksi ratkaiseva ero todelliseen konfliktiin verrattuna: vastapuoli on toisaalla, lasin takana ja tietyssä mielessä vailla eläviä kasvoja.
Konkreettisessa elämässä konfliktia ja vaikeita tunteita tuntuu olevan yhä hankalampi kohdata. Tämä on syy, miksi esimerkiksi deittipalveluiden profiileissa näkyy usein toive ”ei draamaa”. Ilmaisulla viitataan läheisyyden väistämättä mukanaan tuomiin monimutkaisuuksiin, jotka tuntuvat liian raskailta kestää.
Ajankuvaan sopii sekin, että vallalla oleva psykologinen puhe korostaa yhä enemmän rajojen vetämistä ja sitä, miten yksilön pitäisi siivota ”toksiset ihmiset” pois elämästään. Seurustelusuhdekin päättyy yhä useammin emotionaalisesti kuormittavien jäähyväisten asemesta ”ghostaamiseen”: häipymiseen vähin äänin ilman selityksiä.
Mutta oikeasti konflikti ja sen läpikäyminen on yksi tärkeimpiä tapoja kasvaa ihmisenä. Ristiriita on myös yhteiselämän perusrakenne. Demokratia, ystävyys ja rakkaus syntyvät yksinomaan silloin, kun ihmiset pysyvät samassa tilassa erimielisyyksistään huolimatta.
Ja jos joku ihmettelee, miksi prokrastinaatio eli vitkuttelu on lisääntynyt, niin on luultavaa, että myös se nivoutuu digitaaliseen teknologiaan. Ainahan voi lykätä, aina jättää kesken. Proffalle voi lähettää meiliä: voinko palauttaa esseeni vasta viikon kuluttua. Sähköposti odottaa, mutta vastaan kun jaksan.
Ironia on kuitenkin tässä. Maailmassa on käynnissä hirvittäviä sotia ja suuret kysymykset ilmastonmuutoksesta vanhusten hoivaan vaatisivat osakseen välittömiä päätöksiä.
Digitaalisuus ei kuitenkaan vain lisää viestintää, vaan tekee siitä myös helposti keskeytettävää.
Vertauskuvallisesti: elintärkeät viestit jätetään luetulle.
Asta Leppä
Kirjoittaja pitää viestittelystä, muttei rivien välistä lukemisesta
Kolumnia on korjattu 23.5. klo 13.30. Tekstistä on poistettu sosiologi Zygmunt Baumanin määre ”saksalainen”.