Kolumni
Kolumneja kirjoittaa joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Ja tapahtuu näinä päivinä, että joulupukki astuu taloon ja kysyy, tai peräti tivaa koko punanuttuisella arvovallallaan, että onko täällä kilttejä lapsia. Lapset vastaavat, että joo joo, bro, on on – melko lailla riippumatta siitä, pitääkö se paikkansa.
Tosin lapset toki ovat lähtökohtaisesti kilttejä, enemmän kiltteyden puute vaivaa aikuisia.
Alun perin utelun taustalla on epäilemättä vanhempien juoni, että lapset olisivat vähemmän häiriöksi edes joulukuussa, kun he yrittävät olla ”kilttejä”. Mutta jos ajattelee asiaa syvemmin, niin nimenomaan tuossa joulupukin utelussa kiteytyy ihmisyydestä jotain tärkeää, ja kysymys olisi totta tosiaan syytä osoittaa nimenomaan aikuisille. Ollaankos sitä oltu kilttejä?
Kiltteys on nykyään aliarvostettu, jopa halveksuttu luonteenpiirre. Kiltti ihminen kun on ikään kuin helposti höynäytettävä ja palloteltava, sillä hän ei nosta meteliä mistään – koska on kiltti. Mutta millainen maailma olisikaan, jos olisimme kilttejä!
Kiltit ihmiset ovat pyyteettömiä ja avuliaita. He ajattelevat muista kernaammin hyvää kuin pahaa. He eivät poseeraa ja hyvesignaloi omassa erinomaisuudessaan, vaan osoittavat teoillaan yhdelle ihmiselle kerrallaan hyväksyntää ja empatiaa.
Siinä on joulun ydin. Olla kiltti. Eikä vain aattona vaan myös joulupäivänä ja tapanina sekä kernaasti muinakin päivinä. Jos Raamattua vapaasti mukailen, niin kiltteys ei laskelmoi ei pilkkaa, ei ole kateellinen, ei kehuskele eikä ylpeile. Kiltteys ei esittele itseään, ei nosta itseään eikä tavoittele omaa etua. Kiltteydessä tiivistyy ihmiskunnan hyvä.
Kun kuitenkin katsoo tämänkin vuoden maailmanmenoa, niin joulupukki joutunee katkerasti pettymään varsin monessa paikassa. Ei olla oltu kilttejä. On tapettu ja raiskattu ja kidutettu ja huijattu ja petetty ja ennen kaikkea oltu itsekkäitä, mistä tuo kaikki ensin mainittu usein suoraan tai epäsuoraan kumpuaa.
Se ei ole edes ”Amerikka ensin” vaan ”Minä ensin”. Koko länsimainen tasa-arvon ja yhdessä toimimisen idea on vaarassa, kun katse kantaa tasan omaan napaan, eikä senttiäkään pidemmälle.
Ei ole ehkä ihme, että juuri Yhdysvallat johtaa tätä eri tavoin pösilöiden yksilöiden hulluilua, sillä se on aina perustunut nimenomaan individualismiin ja siihen, että heikot sortuu elon tiellä. Tällä kertaa muun muassa Elon Muskin tiellä.
On ollut vastenmielistä seurata, kuinka nopeasti esimerkiksi suuryritysten kaikensaaneet miljardöörit käänsivät kelkkansa vaaleanpunaisista arvoistaan nykyiselle sikailulinjalle, kun tuuli valtaapitävien talossa muuttui. Se ei ole oikein kilttiä.
Köyhässä Suomessa ei ehkä ole saman mittaluokan superrikkaiden säheltämistä, mutta osataan täälläkin. Esimerkiksi hallitus on pari vuotta kurittanut köyhimpiä oikein huolella, niin ettei moniin perheisiin taida tulla joulupukki lainkaan. Taustalla on meilläkin jossain määrin ajatus, että mitäs ovat köyhiä, oma syy, ostaisivat investointipankin, sillä lailla tienaa ihan hyvin.
Ja näkyy minäkeskeisyys pienemminkin siellä ja täällä. Ihan vaikka aikuisvauva-armeijoiden marisemisena, jossa mikä tahansa tavallinen vastoinkäyminen on trauma, koska minä olen niin erityinen. Ja jos joku asia maailmassa ei ole sellainen joka minua miellyttää, maailma muuttukoon, sillä olen uhri!
Joulun sanoma on kuitenkin juuri päinvastainen. Tulee kääntää huomio pois itsestä ja nostaa muut esiin.
Parina viime vuonna olen pannut merkille pienimuotoisen ilmiön, jossa erilaisissa Facebookin roskalavaryhmissä ja vastaavissa ihmiset äityvät hyväntekijöiksi ja lupaavat lahjoittaa 50 tai 100 euroa köyhälle yksinhuoltajalle tai muuten pulassa olevalle. Konseptiin kuuluu, että ihmiset saavat itse ilmoittautua ehdokkaaksi, ja sitten hyväntekijä valitsee illalla klo 18, kenelle rahansa antaa.
Käyhän se noinkin, mutta kuka silloin onkaan keskiössä, antaja vai saaja?
Ehdotus: itse kukin voisi treenata epäitsekkyyttä lahjoittamalla satasensa johonkin oikeaan keräykseen tai vaikka jollekin vähävaraiselle ihan omassa lähipiirissä, varmasti sellaisia on. Tai vie nimettömässä kirjekuoressa naapurin kansaneläkemummulle. Tai sujauttaa kauppajonossa setelin yksinhuoltajan elämää nähneisiin lastenrattaisiin.
Se olisi kilttiä.
Sillä lailla joulupukin esikuva Pyhä Nikolaus teki ja juuri siksi hänestä pyhä tulikin.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka ei aina ole kiltti.
Kolumnit jäävät joulutauolle ja jatkuvat taas 17.1. alkaen.