Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Asutustiloja myönnettiin Suomessa sodan jälkeen ensin rintamamiehille ja evakoille, myöhemmin ”ansiomahdollisuutensa menettäneille maataloustyöntekijöille ja maanvuokraajille”. Heille annettiin tyly nimi: liikaväestö. Suurimmat asutusalueet perustettiin Peräpohjolaan ja Koillismaalle. Kuusamoon, Sallaan, Pudasjärvelle, Kuivaniemelle, Ylitorniolle – pohjoisimmillaan jopa Savukoskelle.
Pohjoisten kylmien tilojen raivauttaminen oli hirvittävä ihmiskoe. Osaltaan se oli perusteetonta optimismia, osaltaan liki tietoinen petos. Perheitä asutettiin elinkelvottomiin paikkoihin, vaikka lopputulos oli arvattavissa.
Aiheeton optimismi johtui harhaanjohtavasta tutkimuksesta. Ennen sotaa tehtyjen tutkimuksien mukaan pohjoisessa on runsaasti ravinteikkaita soita, joilla peltoviljely olisi mahdollista.
Ravinteikkuus piti paikkansa, mutta viljelykelpoisuuden osalta tutkimus perustui 1930-luvun lämpimiin kesiin. Lämmin vuosikymmen päättyi talvisodan pakkasiin eikä vastaavaa lämpökautta nähty ennen kuin ilmastonmuutoksen vaikutusten myötä.
Osa kasvinviljelyn asiantuntijoista epäili tutkimustuloksia jo tuolloin ja kehotti lisätutkimuksiin ennen kuin pohjoisen soita ryhdytään laajemmin kääntämään pelloiksi. Sodan jälkeen kävi niin kuin usein käy. Oli kiire ja tarve, järjen ääni hukkui. Se myös hukutettiin. Kriitikot vaiennettiin ja sopivat tulokset nostettiin esiin.
Metsähallitukselle tutkimuksen ylioptimismi sopi hyvin. Valtion maiden hallitsijan ei tarvinnut luovuttaa taloudellisesti arvokkaita maita. Arvottomat suot ja liikaväestö olivat sopiva yhtälö.
Laajat valtion suot olivat kaukana viljavista rintamaista, joten asutusalueet perustettiin etäälle kuntakeskuksista. Soiden poikki linjattiin tie ja tilat nakeltiin sen varrelle kilometrin päähän toisistaan.
Miksi perinteinen suomalainen kylärakenne rikottiin asutusalueita muodostettaessa? Pelättiinkö köyhyyden ja kommunismin sikiävän sakeampana, jos olisi tehty kyläkeskuksia?
Perinteisesti suomalaiseen maanviljelyyn on kuulunut tärkeänä osana naapuriapu. Tilojen sijoittelulla asutustilallisille alleviivattiin, että he ovat omillaan ja yksin. Kokemusasiantuntijana kirjailija Erno Paasilinna on sarkastisesti todennut hajasijoituksen syyksi sen, ettei huuto kuulunut naapuriin.
Peltoviljelyn armottomuus pohjoisen asutustiloilla alkoi valjeta 1950-luvulla. Silti valittua kurssia ei ryhdytty muuttamaan. Peräpohjolan soiden kylmyyteenkin löydettiin ratkaisu. Se oli erään alan ammattilaisen mielestä ”seutukuntien yleisten lämpöolosuhteiden järjestely atomivoimaa käyttäen”.
Asutustiloja myönnettiin hakijoille aina vuoteen 1967 saakka. Viimeiset kylmän tilan raivaajat, eli nollasta aloittavat maanviljelijät, naulasivat perustusten valumuotteja samaan aikaan kun toiset lautoja ikkunoihin. Uusi työpaikka odotti Västeråsissa tai Sallan suurimmalla kylällä, Göteborgissa.
Kylmien tilojen ihmiskoetta jatkettiin liian pitkään. Kannattamattoman tilan, hirmuisen työmäärän ja epäonnistumisen taakka johtivat inhimillisiin tragedioihin tuhansissa perhekunnissa.
Ajoin kerran läpi eräästä matalien ja autioiden talojen asutusalueesta, kun vieressä istunut paikallinen totesi kuivasti jokaisessa talossa jonkun tappaneen itsensä. Kilometrin välein.
Asutustilallisten kohtaloista on tehty erittäin vähän tieteellistä tutkimusta. Se tuntuu oudolta asian laajuuteen ja kipeyteen nähden, mutta on loppujen lopuksi ymmärrettävää. Onhan siinä rajaseudun, köyhyyden ja merkityksettömien ihmisten kolmiyhteys. Liikaväestö, suomalainen white trash, ei kiinnosta edelleenkään.
Kirjailijoita asia on mietityttänyt. Väkevä aikalaistodistus löytyy Unto Ekin esikoisromaanista Hirventappopaikka. Ek aloitti perheineen Sallan Koutelossa vuonna 1966, tila pakkohuutokaupattiin 1977. Elinkelvottoman tilan noidankehä tuhosi yksilön ja perheen. Unto Ekin viimeisenä iskuna oli jo myönnettyjen pellonraivauspalkkioiden peruminen takautuvasti. Se oli yhteiskunnan lopullinen petos.
Näiden viimeisten asutustilallisten kohtelua Suomen valtion pitäisi pyytää anteeksi.
Tuomo Pirttimaa
Kirjoittaja on kirjailija, joka on perehtynyt kylmien tilojen historiaan romaanin taustatutkimuksen vuoksi.