Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Kuuntele tämä ja muita kolumneja Yle Areenassa
Lue kolumneja
Mikä on suomalaisen kulttuuriperinnön arvo? Asia on vaivannut minua siitä lähtien, kun kuulin, että Aleksanterin teatterin 1950-luvulla valmistunutta laajennusosaa ollaan muuttamassa hotelliksi.
Helsingissä Bulevardin varrella sijaitsevan teatterin myynti ei sinänsä yllätä. Vuonna 2005 Senaatti-kiinteistöjen hallintaan siirtynyttä rakennusta on jo pidemmän aikaa pidetty taakkana. Se on sääli, sillä kuten myyntiesitteessä todetaan, rakennus on tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa.
Luopumalla rakennuksesta valtio säästää korjaus- ja ylläpitokustannuksista. Pääomasijoitusyhtiö BOA Groupin maksama alle kaksi miljoonaa euroa tuntuu silti melko pieneltä summalta – etenkin, kun rakennus ei ole tyhjä, turha tai tarpeeton, vaan Aleksanterin teatterin tiloja hyödyntävät lukuisat vuokralaiset.
Uudella omistajalla on valta päättää, mitä tiloille tapahtuu. Myyntiesitteessä ostajan toivottiin säilyttävän rakennuksen arvo monipuolisena kulttuurin kehtona. Lisäosan harjoitussalien muuttaminen hotellihuoneiksi jättää kuitenkin suuren joukon tanssin- ja liikunnanharrastajia tyhjän päälle.
Ylen uutisen mukaan käyntikertoja saleissa on ollut noin 200 000 vuosittain. Tiloja vuokraa muun muassa Helsingin tanssiopisto, jonka Aleksanterin teatterin tunneilla käy viikoittain liki 900 oppilasta.
Olen itsekin vieraillut rakennuksessa kerran viikossa aikuisbalettitunnilla, vaikka en helsinkiläinen olekaan vaan Helsingissä työskentelevä turkulainen. Aikuisbaletti on minulle vain kuntoilua, eikä minulla muutoin ole Aleksanterin teatteriin tai tanssiin syvää henkilökohtaista sidettä.
Kykenen silti ymmärtämään rakennuksen kulttuurihistoriallisen merkityksen. Laajennusosan iso balettisali on esimerkiksi todistanut oman aikansa tähtitanssijoiden harjoittelua. Ylevää menneisyyttä ei tulisi väheksyä, sillä se kiinnittää tavalliset harrastajat lajin pidempiin jatkumoihin.
Turussa vaikkapa Urheilupuistoon liittyy vastaavia merkityksiä. Ihme kyllä kukaan ei ole vielä onnistunut rakentamaan Paavo Nurmen stadionin paikalle kerrostaloja, hotellia, kylpylää tai ostoskeskusta.
Kenties yleisurheilu on suomalaisille riittävän pyhä asia.
Oman kotikaupunkini lähihistoriaa tosin varjostaa Turun tautina tunnettu ilmiö. Sillä tarkoitetaan paitsi kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten tuhoamista myös päättäjien, rakennusliikkeiden, rakennuttajien ja tontinomistajien liian läheisiä suhteita.
Arvorakennusten myynti ei toki aina ole epämääräistä suhmurointia vaan valtion kiinteistöstrategian mukaista toimintaa. On silti naiivia kuvitella, että pääomasijoitusyhtiöitä kiinnostaisi suomalainen kulttuurihistoria, lasten harrastukset tai kansanterveys.
Voi myös olla, että ilman ostajaa rakennusten annettaisiin joka tapauksessa rapistua käsiin.
Aleksanterin teatterin laajennusosa sentään säästyi purkuvasaralta. Toisin näyttää käyvän Valtioneuvoston sisäpihalla sijaitsevalle historialliselle Painotalolle, joka saa näillä näkymin lähteä uuden rakennuksen tieltä.
Valtioneuvoston kanslian toimialajohtaja Heikki Hovin mukaan Painotalo ei täytä valtioneuvoston toimintaan ja turvallisuuteen liittyviä tavoitteita. Vain uutta rakentamalla saadaan kansainväliset vaatimukset täyttävä työympäristö, jossa on moderni neuvottelu- ja mediakeskus.
Välillä tuntuu siltä, että suomalaiset vihaavat vanhoja rakennuksia. Oletus on kuitenkin väärä, sillä taannoisen kulttuuriperintöbarometrin mukaan yhdeksän kymmenestä pitää kulttuuriperinnön säilyttämistä tärkeänä. Mainintoja saivat muuan muassa Saimaa, puutaloalueet ja lähiöt.
Ei siis ihme, että esimerkiksi Metsä Groupin kuolleena syntynyt ajatus Saimaan täyttämisestä tehdasalueen laajentamiseksi unohtui nopeasti. Parjatut puutaloalueet ovat nekin nousseet uuteen kukoistukseensa.
Lähiöiden kohtalo jää nähtäväksi.
On vaikea sanoa, miten 1950-luvulla rakennetut harjoitussalit selviäisivät kansanäänestyksessä. Uskon silti, että muitakin kuin minua ärsyttää lukuisten harrastusryhmien häätäminen pois luksushotellin tieltä.
Surullisinta on silti se, että menetettyä kulttuurihistoriaa ei saa ikinä takaisin.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopistossa.