Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Elämme toivottomuuden aikaa. Planeettamme sodat ja poliittiset ristiriidat, sen lämpenevä ilmasto ja viilenevä arvomaailma ovat länsimaissa synnyttäneet tyytymättömyyden sumun. Se estää näkymän tulevaisuuteen.
Ja se vähä, mikä näkyy, ei vaikuta hyvältä.
Siksi kyselemme neuvottomina, mitä pitäisi tehdä tai millainen Venäjä ja Eurooppa meitä odottaa vaikkapa kymmenen vuoden päässä.
Vasemmalta huudellaan, mitä ei saisi tehdä. Oikealta ollaan valmiita julistamaan, mitkä jo tehdyt asiat täytyy peruuttaa. Mutta kukaan ei osaa sanoa, mihin olemme menossa.
Tulevaisuuden ennustajien lausumissa heijastuvat helposti vain heidän omat toiveensa ja pelkonsa. Mutta se, mitä eniten toivomme tai pelkäämme, tapahtuu hyvin harvoin.
Usein ennustaminen on silkkaa politikointia. Kun joku toteaa, että viiden vuoden kuluttua Venäjä voi hyökätä Länteen, oikeasti hän sanoo vain haluavansa lisää rahaa aseisiin.
Kun oraakkelien kuoro on koko ajan äänessä somessa ja televisiossa, joku tietysti osuu vahingossa oikeaan.
Jälkikäteen selvännäkijöitä kyllä ilmoittautuu jonoksi asti, silloinkin kun he kaikki ovat olleet aivan pihalla. ”Ei tämä tullut yllätyksenä”, he vakuuttelevat A-studiossa hieman syyllisen oloisina.
Suurella todennäköisyydellä huominen on osapuilleen samanlainen kuin tämäkin päivä. Tämä pätee sekä suursäätilaan että ihmiskunnan kohtaloon. Mitä luultavimmin huomenna maailmalla soditaan ja EU:ssa riidellään.
Tällaista kehitystä kutsutaan lineaariseksi.
Pienet päivittäiset vaihtelut kuitenkin kumuloituvat, ja niiden pohjalta voidaan yrittää johtaa erilaisia tulevaisuusskenaarioita.
Pari vuotta sitten hollantilainen ajatushautomo Clingendael haarukoi vuoden 2035 Venäjälle kuusi skenaariota. Ne vaihtelivat uusstalinistisesta linnakkeesta Kiinan sätkynukkeen ja murentuneen valtiokontrollin Villiin Itään.
Kaikissa näissä skenaarioissa on tiettyä uskottavuutta. Mutta niissä ei tietenkään ole voitu huomioida historian äkillisiä nyrjähdyksiä eli epälineaarisuuksia. Ne ovat saranakohtia, jolloin kaikki muuttuu. Sellaiset syntyvät sekä suurista järjettömyyksistä että mitättömän tuntuisista mokailuista.
Järjettömyys voi olla jopa kollektiivista, sellaista, josta myöhemmin kysytään: miten he saattoivat edes ajatella moista?
Klassinen esimerkki on Japanin vuoden 1941 harhakuvitelma, jonka mukaan yllätyshyökkäys Havaijin Pearl Harboriin saisi Yhdysvallat vetäytymään Tyyneltä valtamereltä. Sen sijaan Yhdysvallat liittyi sotaan myös Euroopassa ja pudotti lopulta atomipommin Japaniin.
Samaan kategoriaan saattaa kuulua Hamasin vuoden 2023 terrori-isku Israeliin.
Mutta pikkuruisetkin munaukset voivat ravistella historiaa.
Marraskuussa 1989 Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin säikyttämä Itä-Saksan kommunistipuolueen keskuskomitea päätti suunnitelmasta matkustuksen vapauttamisesta. Saman päivän iltana Berliinin puoluejohtaja Günter Schabowski luki tv-kameroiden edessä asiaa koskevan tiedonannon.
Kun toimittaja kysyi, milloin uusi sääntö tulisi voimaan, asiasta tietämätön Schabowski lipsautti: tietojeni mukaan heti.
Tämän vahingon ansiosta puoli Itä-Berliiniä ryntäsi jo saman yönä Länteen. Muurin murtumista ei enää pysäyttänyt mikään. Historian viemäriin imaistiin sen perässä sekä Neuvostoliitto että sen eurooppalaiset vasallit.
Nykysynkkyyden keskellä pilkahtaa siis toivo. Varmaa nimittäin on, että ennemmin tai myöhemmin ihmiset ryssivät suuret suunnitelmansa. Poliittiset johtajat kompuroivat ja putoavat kaivamiinsa kaninkoloihin.
Silloin historia hyppää uusille raiteille.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut paljon täysin ennakoimatonta. Puhkesi pandemia, tuli Venäjän hyökkäys ja Suomen NATO-jäsenyys, tuli kaksi Donald Trumpin presidenttikautta.
Eikö siis ole luultavaa, että myös vuoteen 2035 mennessä tapahtuu jotakin, mitä nyt emme pysty edes kuvittelemaan?
Odottakaamme siis odottamatonta ja toivokaamme parasta.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kirjailija ja emeritusprofessori.