Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Pidän sanaristikoista. Paitsi että ne ovat virkistävää aivopurtavaa, ne ovat virkistävä portti maailmaan, joka tuntuu menetetyltä. Nupo, epuu, etoa… Että ihmiset vielä pitävät tällaisia vanhoja suomenkielisiä sanoja viihteenään! Suomenkielisiä! Kuinka out of touch!
Dinneristä se alkoi. Korvaan särähti, kun päivällisistä puhuttiin yhä useammin dinnereinä. Miksi vallan päteviä suomalaisia sanoja korvataan yhä useammin – ei edes englantilaisella vaan amerikkalaisella?
Osaselitys on varmasti se, että meillä on niin kova hoppu. Kun viestintä tehdään yhä useammin tekstaamalla, sitä mielellään säästää merkkejä, ja suomi on pitkien sanojen kieli. Dinnerissä säästää yhden tavun päivälliseen verrattuna. Kai se on tehokkuuden voitto. Dinnerin näppäilyssä säästetyt puolitoista sekuntia voi sitten käyttää vaikka ylimääräiseen emojiin.
Mutta enimmäkseen kyse on siitä, että amerikkalainen kulttuuri valloittaa maata sana kerrallaan. Amerikka opitaan internetistä, koska internet on kirjoitettu amerikaksi. Olen itsekin piinallisen tietoinen siitä, kuinka helposti anglismit lipsahtavat omaan kieleen.
Jos kyse olisikin vain lainasanoista. Joskus lainasanat ovat ylivertaisia. Dissaaminen on hyvä esimerkki, samoin klassinen cool tai modernimpana woke (jolle tarjoan suomennosta wouhkaus). Toisaalta joskus suomalainen sana on parempi: mitenköhän tarjeta tai sisuuntua edes käännettäisiin?
Mutta nyt vain pahimmillaan otetaan amerikkalainen sana tai akronyymi (lyhennelmä) ja kolautetaan se keskelle suomalaista lausetta sellaisenaan. Vähän awkward lukea kun mun BFF on road tripillä uuden dilffinsä kanssa, eikse tajua et se sugar daddy low key groomaa sitä?
Kun amerikanismien voittokulusta kirjoitetaan lehtijuttuja, paikalle usein juoksutetaan haastateltavia lohduttamaan, että tämä on ihan normaalia eikä mitään hätää ole – lainattiinhan sitä ennenkin muista kielistä ja niin edelleen.
Tietysti aina lainataan. Vanha stadin slangi esimerkiksi lainasi ruotsista ja venäjästä. Mutta slangi ei silti ollut ruotsia eikä venäjää, vaan jotain uutta ja omaleimaista ja paikallista. Se oli elävää ja rikasta uuden persoonallisen kieliympäristön luomista.
Ja tässäpä villakoiran ydin: sanojen myötä tulee maailmankuva. Kenen sanoja käytät, sen lauluja laulat. Jos käytät suomenkielisiä ilmaisuja, ajattelet kuin suomalainen. Nyt yhä useampi ajattelee amerikaksi tai internetiksi.
Ei tarvitse lukea Wittgensteinia ymmärtääkseen, että kieli ei ole vain tapa puhua maailmasta, vaan tapa nähdä maailma ja kokea elämä. Maailma on kielessä.
Kun joku puhuu swaippaamisestaan, tiedät hänen koko elämäntapansa. Ihmiset jotka puhuvat spendaamisesta ja ghostaamisesta, ovat erilaisia ihmisiä kuin ne, jotka puhuvat törsäämisestä ja ohareista. Käytännössä he elävät amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin alla. He eivät ole ylpeää itsenäistä kansaa, joka elää ja kehittää suomalaista kulttuuria. Heidät on valloitettu, ja he ihailevat valloittajaansa – mikä on imperialismin viimeinen aste.
He elävät amerikkalaisina kuin jonkinlainen uusi lännen lokarien diaspora, joka ei lähdekään Ameriikkaan kultaa vuolemaan, vaan elää Amerikassa Suomessa.
Kaiken lisäksi finglish hukkaa tyystin slangin koko jujun. Yhteisöt kehittävät oman slanginsa erottuakseen muista. Erityinen tapa puhua yhdistää ryhmän toisiinsa ja tekee heidän porukastaan coolimpaa kuin jästeistä, jotka eivät snaijaa heidän bamlaustaan.
Muistan kun velipojan kaveriporukka alkoi puhua hampaista ensin legoina ja sitten kekseinä. Kadehdin heidän kielenkäyttöään – he valtasivat kielellisen nurkan maailmasta ja tekivät siitä omansa. Sitä slangi parhaimmillaan tekee.
Nettifinglismi kiistatta kyllä erottaa puhujansa sanaristikoiden laatijoista – mutta kun fingliskan puhujat eivät luo slangiaan itse. He matkivat sen internetistä. He vain lainaavat cooleimpia kundeja ison veden tuolla puolen. He ovat niin kuin porukan liepeillä häärivät hissukat, jotka yrittävät päästä mukaan jengiin kopioimalla näiden puheenpartta.
No, kyllä sillä nettifinglismillä pystyy sentään meitä keski-ikäisiä triggeröimään.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, joka määrää itselleen sata sivua Veikko Huovista puhdistautuakseen näistä amerikanismeista.