Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

”En pelaa korteilla”, Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi puolustautui maaliskuussa Valkoisessa talossa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump oli juuri syyttänyt häntä uhkapelistä kolmannella maailmansodalla. Jo muutama päivä ennen tapaamista Trump oli kutsunut Zelenskyiä diktaattoriksi ja antoi valheellisesti ymmärtää hänen aloittaneen sodan Venäjän kanssa.

Ihailin, miten rohkeasti Zelenskyi kertoi Trumpille ja hänen delegaatiolleen totuuden ilman valheellista mielistelyä. Oli kuin raitista ilmaa olisi tullut huoneeseen, jossa leijui Venäjän hyökkäyssotaa koskevien valheiden sumuverho.

Siksi hätkähdin lukiessani tapaamista koskevia näkemyksiä, joiden mukaan Zelenskyin olisi pitänyt vain mukisematta hyväksyä Trumpin ja hänen varapresidenttinsä väitteet. Niiden mukaanhan ongelma oli Zelenskyin asenne, eivät Putinin sotatoimet. Esimerkiksi kuntavaalien kokoomusehdokkaan Mikael Jungnerin mielestä Zelenskyin olisi pitänyt yksinkertaisesti nöyrtyä Yhdysvaltojen edessä.

Kansainvälisen politiikan tieteenalaa hallitsi pitkään käsitys, että valtioiden väliset suhteet ovat pelkkää strategista laskelmointia ja voimapoliittista tasapainoilua. Siitä näkökulmasta Zelenskyin toiminta näytti varmasti epäjohdonmukaiselta. Tämän niin sanotun realistisen koulukunnan tutkijat lähtevät tyypillisesti siitä, että Ukrainan kaltaisilla pienemmillä valtioilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua suurvaltojen tahtoon.

Tutkijat ovat kuitenkin viimeisten vuosikymmenten ajan painottaneet yhä enemmän sitä, miten valtioiden pyrkimys ylläpitää eheää identiteettiä vaikuttaa merkittävällä tavalla valtioiden väliseen toimintaan. Valtioiden edustajat pyrkivät ennen kaikkea vahvistamaan kollektiivista ylpeyttä omasta kansakunnasta.

Mietitäänpä hetki, miltä Suomen kansallinen omakuva näyttäisi, jos Suomen valtuuskunta olisi palannut vuoden 1939 neuvotteluista Moskovasta ja todennut: Suomen on järkevintä vain nöyrtyä ja suostua Neuvostoliiton aluevaatimuksiin.

Sinänsä linja olisi ollut rationaalinen. Suomella oli vastassaan täysin ylivoimainen vihollinen.

Mutta.

Nöyrtyminen Neuvostoliiton mielivallan edessä olisi kuitenkin ollut tuhoisa valinta Suomen kansalliselle omakuvalle. Kollektiivinen tarinamme siitä, miten pieni Suomi taisteli sinnikkäästi ja yhtenäisenä suurta vihollista vastaan, määrittää yhä edelleen suomalaista identiteettiä. Vaikka Suomi hävisi sodan, sen rohkea puolustautuminen vahvisti eheää ja ylpeää kansallista omakuvaa.

Sen sijaan päätös nöyrästä antautumisesta olisi todennäköisesti edelleen syvä kansallisen häpeän lähde. Kertoisimme tarinaa siitä, miten tiukan paikan tullen Suomi antaa periksi ja mukautuu muiden tahtoon.

Kysymys Suomen kansallisen omakuvan eheydestä on jälleen ajankohtainen. Suomen identiteetti nojautui pitkään sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, jonka ytimessä oli pyrkimys edistää rauhaa ja vakautta.

Enää liittoutumattomuudesta ei ole kansallisen identiteetin rakennuspalikaksi. Suomi on osa Natoa, maailman vaikutusvaltaisinta puolustusliittoa, joka tuo meille valtavat sotilaalliset muskelit. Se ei ole kuitenkaan poistanut tarvetta tehdä vaikeita valintoja rohkeuden ja nöyrtymisen välillä.

Nyt yksi Suomen keskeisimmistä kysymyksistä on, pystyykö poliittinen johtomme pitämään selän suorassa Trumpin edessä vai päättääkö se nöyrtyä mahdollisen paineen edessä. Suomen pohjoismainen kumppani Tanska on jo joutunut tulilinjalle Trumpin uhatessa Grönlannin haltuunotolla jopa sotilaallisin keinoin.

Kansainvälisen politiikan realistinen koulukunta varmasti ajattelee, että Suomen vaihtoehto on vain alistua. Mutta kansallisen omakuvan kannalta sillä voisi olla pitkäaikaisia seurauksia – samaan tapaan kuin niin sanottu suomettumisen aika on meille yhä trauma.

Siksi Suomen ulkopoliittinen johto joutuu nyt miettimään tarkkaan, millaista kansallista identiteettiä sen toiminta rakentaa tulevina vuosina. Zelenskyin rohkea ja totuutta puolustava esiintyminen Valkoisessa talossa osoittaa, että alistuminen vääryyden edessä ei ole ainoa vaihtoehto.

Johanna Vuorelma

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa työskentelevä politiikan tutkija, joka tutkii valtion identiteetin ja turvallisuuden välistä suhdetta.