Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Kevät on suomalaisille juhlimisen kulta-aikaa. Olemme juuri saaneet pääsiäisen ja vapun vietettyä. Lisäksi olemme liputtaneet suomen kielen ja Mikael Agricolan, Minna Canthin, kaksien vaalien sekä kansallisen veteraanipäivän kunniaksi.

Viikon päästä perjantaina on taas vuorossa merkkipäivä, mutta siihen olemme perinteisesti reagoineet ihmettelemällä, minkä takia siniristilippu nyt taas on salossa? Sitten olemme unohtaneet viiden sekunnin päästä koko asian.

Kyseessä on Eurooppa-päivä.

Juhlan sisältö olisi ehkä helpompi pitää mielessä, jos silloin liehuisi salossa Suomen lipun tilalla tai rinnalla Euroopan yhtenäisyyttä symboloiva sinipohjainen kangas keltaisine tähtiympyröineen.

Mutta meillähän ei niin tehdä. Suomen tuulissa on viime aikoina lepattanut useammin Ukrainan kuin EU:n lippu.

Olen aina välillä miettinyt, miksi juhlimme Eurooppaa niin vaisusti – vähän kuin nolostellen tai byrokraattisena muodollisuutena. Todellista tunteen paloa on mukana yhtä vähän kuin työnantajan jakaessa keskuskauppakamarin kiitoskoruja siitä, ettet ole 30 vuoden jälkeenkään päässyt muualle parempipalkkaisiin hommiin.

Ehkä matalaprofiilisen Eurooppa-juhlinnan takana on kipeä muisto. Reilut 30 vuotta sitten päätimme unioniin liittymisestä kansanäänestyksellä. Siinä yli 40 prosenttia äänestäjistä eli reilut miljoona kaksisataatuhatta ihmistä oli sitä mieltä, että Suomen tulisi pysyä EU:n ulkopuolella.

Kansanäänestyksellä jaettiin kansa kahtia kansanvallan nimissä. Eurooppa-päätöksen räyhäkkä juhliminen voitaisiin nähdä siksi haavojen avaamisena uudelleen.

Mutta nytpä tilanne on eri kuin 1990-luvulla. Silloin loikka läntiseen Eurooppaan oli osaltaan myös ponnistus kohti pohjoista Amerikkaa. Hyppy täydentyi vuonna 2023, kun Suomi liittyi sotilasliitto Natoon.

Nato-ratkaisumme merkittävin promoottori asuu edelleen Moskovassa. Nyt hän näyttää saaneen kaverin Washingtonista.

Suomelle tämä tarkoittaa huonoimmassa skenaariossa sitä, että huomaamme hakevamme suojaa pahinta uhkaajaamme vastaan tämän parhaalta ystävältä.

Suurvallat ovat ennenkin historiassa halunneet luoda itselleen etupiirejä. Ovat jopa sopineet keskenään salaisien lisäpöytäkirjojen avulla siitä, kumman etupiiriin mikäkin pieni maa kuuluu.

Nyt olemme kuitenkin aiempaa paremmassa jamassa. Meillä on mahdollisuus tehdä omia valintoja ainakin sen suhteen, kehen lopulta luotamme.

Ja kuinka ollakaan, meillähän on ympärillämme itää lukuun ottamatta muissa ilmansuunnissa Eurooppaa. Ja Euroopan valtaosa kokee tilanteensa uuden amerikkalaiskomennon vallitessa hyvin samalla tavalla kuin pieni Suomi.

Usein sanotaan, ettei todellista eurooppalaista identiteettiä ole, eikä sitä synny.

Vaan entäs jos se syntyykin: nyt siitä huolesta, jonka Vladimir Putin toisaalla ja Donald Trump toisaalla herättävät?

Harva asia yhdistää kumppaneita niin tehokkaasti kuin yhteinen inhokki.

Mutta toisaalta… eihän trumpismi ole ikuista – ehkä ei putinismikaan. Olisiko meidän vain pidettävä pää kylmänä arvopohjaisen realismin hengessä ja odotettava jäitä hatussa neljä vuotta?

Ei – mikäli uskomme useita, amerikkalaisiakin, asiantuntijoita.

Niitä, jotka sanovat, että eurooppalaisten tai maailman muidenkaan maiden kansalaisten ei kannata enää luottaa Yhdysvaltoihin. Sikäläisistä päätöksistä kun ei voi olla varma, pätevätkö ne enää seuraavien vaalien jälkeen.

Ja vaalejahan USA:ssa riittää: kahden vuoden välein. Vaikka presidentti vaihtuukin vain joka toisella kerralla. Jo ensi vuonna pidetään taas välivaalit, ja silloin demokraateilla on mahdollisuus kääntää enemmistö itselleen joko senaatissa, edustajainhuoneessa tai kummassakin.

Taas siis yksi epävarmuustekijä lisää.

Presidentti Trump paiskasi kuukausi sitten useille tuontitavaroille rajut tullit ja nimesi temppunsa ”vapautuksen päiväksi”. Tähän voisi vastata julistamalla ensi viikon perjantain, toukokuun yhdeksännen Euroopan itsenäisyyspäiväksi.

Minulla olisi siihen sopiva iskulausekin valmiina:

”Venäläisiä emme ole, amerikkalaisiksi emme enää halua tulla – olkaamme siis eurooppalaisia.”

Matti Mörttinen

Kirjoittaja toivottaa kaikille hyvää Eurooppa-päivän odotusta.

Ensi viikosta alkaen kolumnit julkaistaan viikonloppuisin.