Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Valtiojohdon ulkopoliittinen puhe ei enää ole silkkaa liturgiaa kuten menneinä vuosina. Mutta vieläkin päättäjillä on joskus tapana kommunikoida Suomen turvallisuudesta hämärästi.
Me alamaiset emme aina ymmärrä, mitä hienoilla sanoilla halutaan sanoa. Päätarkoituksena tuntuu kuitenkin olevan rauhoittelu.
Ilmoitan heti, että huomio on omani ja siksi luultavimmin kelvoton.
Tässä kuitenkin yksi konkreettinen esimerkki. Olen ollut havaitsevani, että kun poliitikosta tulee puolustusministeri, hänen puherytminsä hidastuu.
Lisäksi äänenkorkeus siirtyy oktaavin verran kohti valaiden möreyttä, kun ministeri haudanvakavuutta tavoitellen toistelee, ettei meillä ole hätää.
Tätä mantraa ovat hokeneet vuoron perään Antti Kaikkonen (kesk.), Mikko Savola (kesk.) ja Antti Häkkänen (kok.).
Muutoinkin päättäjät lausuvat ulkopoliittisia totuuksia verkkaan ja monotonisella äänellä.
Ei ole hätää. Otetaan rauhallisesti. Pidetään pää kylmänä. Ei hötkyillä. Asiaa arvioidaan.
Meitä tyynnytellään kuin olisimme itkua vääntäviä lapsia, vailla käsityskykyä turvallisuuspolitiikan hienouksista.
Kun kaapelirikon kaltainen kriisinpoikanen sattuu agendalle, poliitikot onnittelevat toisiaan. Kylläpä toimimme hyvin.
Kehut voivat paisua lähes trumpilaisiin mittoihin: kukaan ei toimi niin hyvin kuin suomalaiset, me olemme aivan parhaita toimijoita, sen tunnustavat kaikki.
Tarkoituksena on jälleen ilmaista, että hyvä hallitus on hereillä eikä meillä ole hätää.
Paitsi että nykyään ei kerrota tai ilmaista vaan signaloidaan. Sanaa käyttämällä annetaan ymmärtää, että puhujalla on tavan tallaajaa syvempi ulkopoliittinen ymmärrys.
Fyysikko kysyisi, mikä tuo signaali mahtaa olla, mikä on sen etenemisnopeus ja ennen kaikkea, miten se havaitaan.
Viime joulukuussa kaapelirikoista epäilty tankkeri Eagle S vallattiin suuren maailman tyyliin. Ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) ilmoitti sen jälkeen totisena, että Suomen viesti on nyt kuultu.
Mitenköhän mahtoi olla? Valtosen arviota seuraavana päivänä Latvian ja Ruotsin välinen kaapeli naarattiin rikki.
Ehkä Suomen viesti oli kuultu, mutta sitä ei ollut ymmärretty. Ehkä siitä ei piitattu. Tai ehkä signaali ei vielä ollut ehtinyt sinne, minne se oli matkalla.
Epäilen, että usein tarkoituksena on signaloida pelkästään omille kansalaisille, että tässä ollaan nyt signaloimassa.
Vuonna 2012 venäläinen kenraali piti puheen, jossa hän kertoi Suomen Nato-jäsenyyden olevan uhka Venäjän turvallisuudelle. Tavatessaan hänet presidentti Sauli Niinistö lausui: ”Kenraali on pitänyt puheen.” Mitään muuta kansalaiset eivät saaneet kuulla ennen kuin molemmat hävisivät kameroiden tavoittamattomiin.
Niinistön sanoja on Suomessa ihasteltu laittamattomana sivalluksena. Niitä on Suomessa muisteltu kuin Juha Miedon sadasosasekunnin tappiota, vuosikausia ja ilman mitään aihetta.
Muualla tokaisua tuskin huomattiin tai jos huomattiin, ei ymmärretty. Ehkeivät venäläisetkään.
Ei nimittäin kulunut montaa vuotta, kun Suomen Nato-jäsenyys taas pomppasi venäläisten agendalle.
Vuoden 2021 lopulla Venäjän presidentti Vladimir Putin vaati kovaan ääneen takeita, ettei Nato laajenisi. Tämä absurdi episodi säikäytti valtiojohdon lopettamaan signaloinnin ja siirtymään Nato-porstuaan.
Kaapelirikkojen suhteen Suomi on kuitenkin toiminut pirteästi ja avoimesti. Siinä on ollut tekemisen eikä pelkän signaloinnin meininkiä. Nyt ei tarjottu kuvaelmaa, jossa presidentti toteaa vinosti, että kapteeni on sitten laahannut ankkuria.
Mutta jos jatkuvasti vain toistellaan, ettei meillä ole hätää, syntyy helposti epäily, että ehkä pientä hätää sittenkin on.
Sitä ruokkii myös seuraava huomio: Google-haku antaa merkkijonolle ”Petteri Orpo on huolissaan” reilut tuhat osumaa.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.