Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Rapukausi on jälleen ollut käynnissä. Ja somessa on jälleen jaettu eläinoikeusfilosofi Elisa Aaltolan pyyntöä, että emme keittäisi eläimiä elävältä tai söisi olentoja, jotka ovat kokeneet kiehumiskuoleman.
Pyyntö kuulostaa kohtuulliselta. Olen itsekin vähentänyt rapujen syömistä, joskin vain itsekkäistä syistä, eli kolesterolin, kihdin ja liiallisen suolan torjumiseksi.
Nyt kun ajattelen asiaa rapujen kannalta, voisin luopua ravuista lopullisesti.
Ennen kuin ravut keitetään elävältä, niitä kuljetellaan pitkin Suomea. Kenties ne asetellaan sakset sidottuina hyytävän jäämurskan päälle ostajien pällisteltäviksi.
Ravut eivät ilmaise itseään huutamalla tai sätkimällä, mutta olisi yllättävää, jos ne eivät tuntisi kipua. On vaikea kuvitella, että jokin eläinlaji olisi selvinnyt evoluution kyydissä, jos se ei erottaisi pahoinpitelyä syleilystä.
Laki eläinten hyvinvoinnista tuli voimaan tämän vuoden alussa.
Lain mukaan eläinten hyvinvoinnilla tarkoitetaan eläimen kokemusta sen omasta fyysisestä ja henkisestä tilasta.
Mahtaakohan edes lainsäätäjä tietää, mikä on kunkin eläimen kokemus omasta fyysisestä ja henkisestä tilastaan?
Onneksi laissa on selventäviä pykäliä. Eläimille ei saa aiheuttaa tarpeetonta kipua tai kärsimystä eikä niiden hyvinvointia saa tarpeettomasti vaarantaa.
Avainsana näissä pykälissä lienee sana tarpeeton. Sillä viitataan mitä ilmeisimmin ihmisten, ei eläinten tarpeisiin.
Tarpeellisen kivun aiheuttaminen on siis laillista. Pitäisi vain osata arvioida, mikä on tarpeettoman ja tarpeellisen kivun ero.
Esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriöllä ja Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskuksella on toisistaan varsin poikkeavat käsitykset rapujen tarpeellisista kivuntuntemuksista.
Ministeriön mielestä rapujen keittäminen on suorastaan suositeltavaa. Tutkimuskeskus puolestaan suosittelee, että rapuja ei keitettäisi kotioloissa lainkaan, vaan että niitä syötäisiin sellaisissa ravintoloissa, joissa ravut tapetaan tainnuttamalla.
Muusta ravinnosta poiketen rapuja syödään useimmiten juhlatunnelmissa. Rapujuhlat ovat yhteistä hauskanpitoa ja hilpeää hassuttelua.
Onko se kovin suurta syntiä, jos muutama eläin joutuu kärsimään, kun suomalainen kerrankin vaihtaa järjestelmällisen synkkyytensä ohjattuun ilakointiin?
Tuotantoeläinten kärsimysten rinnalla rapujen kaltoinkohtelu kuulostaa vähäiseltä ongelmalta. Ja jos haluaa syödä muutakin kuin kasviksia, ovatko ravut ollenkaan pahin vaihtoehto?
Kalastukseen verrattuna ravustus on melkeinpä eläinrakas harrastus. Rapuja ei pyydetä pelkästä huvista, elämysten ja saalisvalokuvien vuoksi, vaan ravinnon hankkimiseksi. Catch and release -ravustusta ei tiettävästi ole edes olemassa.
Raha- ja päättäjäpiireissä kuulee vertailtavan, kuinka monennet rapujuhlat kullakin on vuorossa, ikään kuin kyseessä olisi kilpailu.
Rapujen syömiseen liittyy muitakin omituisia perinteitä. Suomessa sosiaalinen elämä on hyvin alkoholikeskeistä, ja rapujuhlat ovat tästä ehkä räikein esimerkki. Snapseista eli väkevistä alkoholijuomista päihtyminen on olennainen osa rapujuhlia. Alkoholin suurkulutusta ylistäviä snapsilauluja veisataan, ja myös raittiiden on yhdyttävä lauluun, sillä muuten heitä pidettäisiin tiukkapipoina ja ilonpilaajina.
Myönnän toistuvasti syyllistyneeni tähän väkinäiseen päihteiden ylistämiseen, enkä ole siitä kovin ylpeä. Olen monesti pohtinut, miltä tuntuisi, jos rapulauluissa ylistettäisiin alkoholin tapaan muitakin päihteitä.
Ei laulettaisikaan ryyppää, ryyppää, ryyppää vaan. Laulettaisiin vedä, vedä viivaa vaan.
Lopuksi vielä muutama sana rapujen kuoliaaksi keittämisestä. On oltava tarkkana, ettei tee siitä rapujuhlien ohjelmanumeroa. Laissa nimittäin sanotaan, että eläintä ei saa lopettaa viihdetarkoituksessa.
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on riippumaton tarkkailija.