Kamala Harris voi olla tammikuussa maailman vaikutusvaltaisin johtaja. Silti hänen ulkopoliittisesta ajattelustaan ei tiedetä juuri mitään.

Joitakin tiedonrippeitä löytyy vuonna 2021 suomennetusta elämäkerrasta Totuuden puolella, mutta sieltäkin hyvin vähän.

Kiinan nousu uudeksi supervallaksi on valvottanut Valkoisen talon isäntiä aina Barack Obamasta Joe Bideniin.

Harrisin lähes 400-sivuissa kirjassa Kiina mainitaan kolmesti.

Ulkopolitiikkaa on yleensä turha etsiä teoksesta, jonka ainoa tarkoitus on kalastaa kirjoittajalleen ääniä vaaleissa. Yhdysvalloissa niitä saa lupaamalla verovähennyksiä – ei selittämällä jotain Kiinasta.

Harrisin ulkopoliittisia näkemyksiä ei kuitenkaan tahdo löytyä oikein muualtakaan.

Hänen nimissään ei ole julkaistu esseitä ulkopolitiikkaan keskittyvissä lehdissä toisin kuin aikaisemmin demokraattien presidenttiehdokkaiden kuten Hillary Clintonin kohdalla.

Laajat haastattelut aihepiiristä ovat nekin harvassa.

Hyväntahtoinen tulkinta tietysti on, että varapresidentti nyt vain tykkää pitää korttinsa piilossa.

Sitten on joidenkin republikaanien tulkinta: Harrisin näkemyksiä ei näy, koska niitä ei juuri ole.

On tärkeä ymmärtää, että Harris ei varapresidenttinä voi juuri muuta kuin toistella Bidenin näkökantoja.

Ne ovat tiedossa: Ukrainaa on tuettava, Israelia on tuettava ja Kiinan vastaista rintamaa on vahvistettava.

Ainoa Harrisin ja Bidenin välillä pilkahtava ero on presidentin vankempi tuki Israelille.

Nuorempaa demokraattisukupolvea edustava Harris on tuonut toistuvasti esille, että Israelin on tehtävä enemmän palestiinalaisten siviilien suojelemiseksi Gazan sodassa.

– Me emme voi antaa itsemme tottua kärsimykseen. Minä en aio olla hiljaa, Harris lateli heinäkuussa tavattuaan Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun.

Tällaiset kommentit ovat palestiinalaisia tukevien nuorten äänestäjien mieleen. Yhdysvalloissa on nähty pitkin vuotta yliopistoilla suuria mielenosoituksia palestiinalaisten oikeuksien puolesta.

Mutta asiantuntijoiden mukaan Harris ei halua aidosti ravistella Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaa. Kyse on enemmän viestinnällisestä hienosäädöstä.

Washingtonille Lähi-idässä tärkeintä on estää minkään yksittäisen valtion nouseminen johtavaan asemaan energiarikkaalla alueella.

Biden on toteuttanut tätä strategiaa tukemalla Saudi-Arabiaa ja hieromalla sopua arabivaltioiden ja Israelin välille – päämääränä Iranin vaikutusvallan patoaminen.

Senaattorina Harris kritisoi juuri tällaista laskelmoivaa voimapolitiikkaa.

Hän vaati Yhdysvaltoja lopettamaan tuen Saudi-Arabian sodalle Jemenissä. Vuonna 2020 Harris sanoi, että Washingtonin suhde Riadiin tarvitsisi ”täydellistä uudelleenarviointia”.

Varapresidenttinä Harris ei ole Saudi-Arabiasta enää huudellut.

Myös Ukrainan sodassa Harris on seissyt tukevasti Bidenin rinnalla.

Kun Harris nousi demokraattien presidenttiehdokkaaksi, otti hänen tiiminsä ensimmäisen ulkomaanpuhelun Ukrainaan, presidentti Volodymyr Zelenskyin esikuntaan.

Juuri nyt Gaza ja Ukraina ovat kuumia kriisejä, mutta seuraavan presidentin kolmas suuri huoli on Kiina.

Harrisin taustajoukot vakuuttelevat, että ehdokas ajaa tiukkaa Kiina-politiikkaa.

Se ei tarkoita oikein mitään. Vuonna 2024 lähes kaikki amerikkalaiset päättäjät Bidenista Trumpiin ajavat tiukkaa Kiina-politiikkaa.

Utuinen kuva Kamala Harrisin ajamasta suurvaltapolitiikasta ei ole kirkastumassa aivan hetkeen.

Harrisin kampanjatiimi kertoi heinäkuussa Washington Post -lehdelle, ettei ehdokas ole suunnittelemassa mitään suurta ulkopolitiikan linjapuhetta.

Selvien kannanottojen puuttuessa on pakko kääntyä takaisin Harrisin elämäkerran puoleen.

Miten entinen piirisyyttäjä käyttäisi valtaansa supervallan johdossa?

Kirjassaan Harris korostaa, että päätöksenteon tulee perustua totuuteen ja tietoon, ei mielipiteisiin. Oikea politiikka löytyy kuulemma testaamalla omia ideoita ja olettamuksia.

Tällaisilla periaatteilla rakennetaan varmasti kouluja tai kehitetään terveydenhuoltoa omassa maassa.

Ulkopolitiikkaan ne sen sijaan sopivat aavistuksen huonommin.

Presidentin pöydälle päätyville pulmille on luonteenomaista, että tietoa on niukasti, se on usein ristiriitaista, eikä varsinkaan merkittäviä päätöksiä voi testata etukäteen.

Tämä vaikeus korostuu suurvaltapolitiikan karikoissa.

Kun Neuvostoliitto oli viemässä ydinohjuksia Kuubaan, Valkoisessa talossa kuultiin lokakuussa 1962 tuhottoman monta mielipidettä siitä, miten Yhdysvaltojen tulisi reagoida. Ja jokaista niistä perusteltiin faktoilla.

Jos Kiina huomenna yllättäisi ja asettaisi Taiwanin merisaartoon, tilanne Valkoisessa talossa olisi aikalailla sama: paljon mielipiteitä ja vaihtoehtoja, joista yksi pitäisi valita.

Tämän varapresidentti Harris toki tietää varsin hyvin – kirjoitti hän sitten mitä tahansa elämänkerrassaan.