Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Istuin aika tarkkaan vuosi sitten livelähetyksessä Yleisradion aamustudiossa ja pohdin, oliko enää mielekästä kommentoida päivittäin metrejä liikkuvaa Ukrainan rintamatilannetta.
Ukraina oli aloittanut kauan odotetun vastahyökkäyksensä kesäkuun alussa. Hyökkäykseen kohdistui valtavia odotuksia, mutta se pysähtyi heti alkumetreillä venäläisten puolustusasemiin. Seuraavan puolen vuoden aikana ukrainalaiset etenivät etelässä kovalla hinnalla vain seitsemän ja puoli kilometriä.
Marraskuussa Ukrainan asevoimien komentaja Valery Zaluzhnyi kuvasi sodan ajautuneen pattitilanteeseen. Kuvaus kyseenalaisti Ukrainan poliittisen johdon optimismia ja edistystä alleviivaavan viestintästrategian.
Vaikka sotaa käydään taistelukentällä, se voitetaan ennen muuta ihmisten mielissä. Väkivalta ja sillä uhkaaminen ovat sodassa ennen kaikkea keino vakuuttaa vastustaja siitä, että tämä ei tule saavuttamaan tavoitteitaan.
Väkivalta sodassa on siis viime kädessä kommunikointikeino. Väkivallalla pyritään vaikuttamaan vastapuolen päätöksentekijöihin. Koska Ukraina on sodassa heikompi osapuoli, se on riippuvainen ulkopuolisesta tuesta. Tuen saaminen vaatii jatkuvaa viestintää.
Ukrainan viestintästrategiaa kehuttiin sodan alussa. Ulkoministeri Dmytro Kuleba vertasi viestintää sodassa markkinointistrategiaan. Ukrainalla oli oltava hyvä tarina pienestä hyviksestä, joka oli voitolla suurempaa ja aggressiivista pahista vastaan.
Tarina toimi pitkään. Ukraina oli David, joka puolusti menestyksekkäästi itseään venäläisen Goljatin laittomalta hyökkäykseltä.
Ukrainalaisten sankarillisuus ja kekseliäisyys yllättivät meidät kerta toisensa jälkeen. Venäläiset pysäytettiin Kiovan porteille, ja Ukraina vapautti laajoja maa-alueita takaisin syksyllä 2022. Vapautetuilta alueilta paljastui venäläisten systemaattisia sotarikoksia.
Viestintästrategia alkoi kuitenkin yskiä, kun uusia voittoja ei enää tullut.
Ongelma oli osittain myös viestien yleisössä ja sen odotuksissa. Minäkin katselin sodan alussa videoita räjähtävistä venäläispanssarivaunuista. Joskus niiden torni lensi korkealle ilmaan, ja pudotessaan tykinpiippu edellä ne jäivät törröttämään maasta kuin tikkarit.
Videoiden laatu on sodan aikana vain parantunut, mutta enää ne eivät herätä mielenkiintoa. Kammottava uutuudenviehätys on ajan myötä hävinnyt. Kuleba oli oikeassa pelätessään meidän rutinoituvan sotaan. Hänen mukaansa Ukrainan oli jatkuvasti tehtävä vaikutus meihin jollakin suurella ja odottamattomalla.
Ajattelen, että keskitymme Ukrainan sodassa ristiriitaisesti aivan liikaa sodankäyntiin. Tuhoutuneista panssarivaunuista on tullut sodan lopputuloksen kannalta yhä vähemmän tärkeitä.
Perimmäinen syy tähän on se, että sodan luonne on muuttunut. Epäonnistuttuaan nopeassa Ukrainan alistamisessa venäjä siirtyi hitaampaan kulutussotaan, jossa se pääsee hyödyntämään suurempaa kokoaan.
Ukrainan on vuorostaan vaikeampi esittää uusia voittoja yleisölle, joka turtuu yhä enemmän sotaan.
Ukrainan ei tietenkään pitäisi olla tilanteessa, jossa sen täytyy jatkuvasti ylläpitää tukijoidensa mielenkiintoa. Meille pitäisi riittää tieto siitä, että pitkittyneessä kulutussodassa osapuolet kuluttavat toisiaan vastavuoroisesti. Tällöin keskeistä ei ole ihmisten tappaminen tai materiaalin tuhoaminen, vaan kyky korvata tappioita.
Aiempien suursotien tärkeä oppi on, etteivät lopputulokseen keskeisesti – ja jopa keskeisimmin – vaikuttavat tekijät ole sotilaallisia, vaan etupäässä taloudellisia.
Räjähdysvideoiden sijaan on keskityttävä tuotantolinjoihin ja koulutusleireihin. Näistä on kuitenkin vaikea jatkuvasti kehittää mukaansatempaavia sankaritarinoita.
Talouden merkityksen ymmärtää myös Venäjä, jonka tuoreet saavutukset taistelukentällä ovat olleet vaatimattomia. Siksi se on kohdistanut yhä tehokkaampia iskuja Ukrainan energiateollisuuteen. Modernit yhteiskunnat ja taloudet eivät yksinkertaisesti pyöri ilman sähköä.
Eurooppa vaikuttaa olevan sodan realiteeteista kaksi vuotta jäljessä. Kulutussodan logiikkaan ollaan heräämässä vasta nyt, kun Ukrainan suurin sotilaallinen tukija Yhdysvallat saattaa pian katkaista tukensa maalle.
Vaikka puhumme Ukrainan sodasta vähemmän kuin koskaan Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksensä, sodalle ei näy loppua.
Lopputulokselle keskeisimpiä päätöksiä tehdään nyt muualla kuin taistelukentällä. Jos suunnitelmia Yhdysvaltojen tuen korvaamiseksi ei ole jo alettu toteuttaa, olemme myöhässä.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka on jo kaksi vuotta ollut pahoillaan siitä, ettei ymmärrä taloustieteitä.