Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Europarlamentin puhemies Roberta Metsolan mukaan tulevat EU-vaalit ratkaisevat Euroopan suunnan seuraaviksi viideksi vuodeksi. Itse veikkaan, että kyse on pikemmin viidestätoista.
Pelissä on Euroopan koko olemus, ja sen sanelee paljolti suhtautumisemme Ukrainaan. Siihen verrattuna EU-ehdokkaiden kiivailu pullonkorkeista tai yhteisvelasta tulee jäämään historian alaviitteeksi. Paljon kiinnostavampi on maanosamme tulevaisuuden suuri kaari.
Voi olla, että seuraavan viiden vuoden aikana rauha saapuu Ukrainaan. Pelkään kuitenkin, ettei se merkitse sodan loppumista.
Ulkopolitiikan asiantuntijat eivät halua spekuloida Ukrainan kohtalolla kenties pelätessään menettävänsä uskottavuutensa. Itselläni sitä pelkoa ei ole. Siksi voin todeta, että imperialistinen suurvalta ei näytä koskaan menettäneen valloitushalujaan ilman, että se olisi taistelukentällä murskattu.
Paraatiesimerkki on Saksa. Vuonna 1918 se väsähti ja taipui rauhaan, jota heti alettiin pitää häpeällisenä. Kului vain kaksikymmentä vuotta, kun Saksa oli jo valmis Suuren sodan jatko-osaan.
Sen Saksa hävisi täydellisesti. Berliini oli raunioina. Elettiin vuotta nolla. Ei koskaan enää, Saksassa todettiin.
Siksi vielä liki kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Saksa olisi mieluiten katsonut muualle.
Hieman liioitellen, se ei aluksi halunnut antaa Ukrainan avuksi mitään jalkarättiä terävämpää siinä pelossa, että venäläisiä sotilaita voitaisiin satuttaa.
Japani on toinen esimerkki. Vuonna 1937 sen armeija murhasi satojatuhansia siviilejä Nanjingin verilöylyssä. Ylemmyydentunnossaan se katsoi koko Itä-Aasian kuuluvan sille.
Atomipommit pyyhkäisivät pois nämä imperialistiset unelmat. Nyt Japani on lauhkea kansakunta, joka sotahurmoksen sijasta tunnetaan teeseremonioista ja oudoista sarjakuvista.
Ruotsiakin nöyryytettiin. Vuonna 1809 se menetti kolmanneksen pinta-alastaan eli Suomen. Ulkomaille karkotettu kuningas kuoli Sveitsissä eversti Gustafsson -nimisenä yksinäisenä, alkoholisoituneena ja köyhtyneenä, kuten wikipedia tietää kertoa.
Siihen loppuivat Ruotsin sotimiset pariksi vuosisadaksi.
Kun rauha saapuu Ukrainaan, vaarana on, etteivät venäläiset pysty elämään sen kanssa. Kuin sata vuotta aikaisemmin Saksassa esiin voi nousta ajatus: meitä kohdeltiin väärin. Emme saaneet sitä, mikä meille kuuluisi. Yritetään uudestaan.
Kyse ei ole siitä, että Putin olisi pian hyökkäämässä johonkin Nato-maahan, kuten silloin tällöin pelotellaan. Sellainen olisi äärimmäisen epätodennäköistä, kuten tutkijatkin ovat todenneet.
Eurooppa saattaa silti joutua lähettämään sotilaita Ukrainaan. Sillä jos Venäjä ei koe todellista tappiota, se voi vuosien päästä aloittaa Saksan tyyliin Ukrainan-sodan jatko-osan, saman järjettömän seikkailun uuden tuotantokauden. Siihen Eurooppa parlamentteineen joutuu varautumaan pitkään.
Siksi ne poliitikot, jotka uskottelevat, että pian voimme palata aikaan ennen Venäjän hyökkäystä ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, ovat väärässä.
Saksan, Japanin ja ehkä Ruotsinkin tapauksessa imperialismin ajurina toimi kuvitelma omasta henkisestä ylivertaisuudesta. Tämä ajattelu vallitsee myös nyky-Venäjällä, eikä pelkästään Putinin lähipiirin keskuudessa.
Mikä siis saisi tavalliset venäläiset unohtamaan kuvitellun erityisasemansa ja liittäisi heidät tavalliseksi kansaksi kansojen joukkoon?
Paradoksaalisesti monet eurooppalaiset päättäjät pelkäävät juuri sitä, mitä historiaesimerkkien valossa tarvittaisiin: Venäjän kyykyttämistä.
Riittääkö siihen, että kun tulevaisuudessa venäläiset ostosmatkailijat taas kävelevät kaupunkiemme kaduilla, emme mielistele heitä venäjäksi vaan sanomme, että puhukaa englantia kuten muutkin turistit?
Vai vaaditaanko nöyrtymiseen Ukrainan peruuttamaton lohkeaminen Venäjän valtapiiristä, eräänlainen toisinto Ruotsin Suomi-hetkestä?
Tässä ei ole kyse hyökkääjän rankaisemisesta vaan mekanismista, jolla kansakunnat muuttuvat rauhantahtoisiksi.
Kun maailma nyt palaa, velkanäpertelyn sijasta päättäjien pitäisi keskittyä siihen.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.