Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Suomalaiset tiedotusvälineet ovat hyvässä yhteisymmärryksessä tulleet siihen tulokseen, että maailmassa on vakava vääryys: kissojen ja koirien hoitaminen maksaa jo turhankin paljon.
Järkyttyneitä juttuja korkeista eläinlääkärikustannuksista ovat viime aikoina julkaisseet ainakin Yle, Ilta-Sanomat ja Helsingin Sanomat pariinkin otteeseen.
Todistusvoimaiseksi esimerkkitapaukseksi on valittu esimerkiksi toimittajan kilpirauhasen liikatoiminnasta ja kasvaimesta kärsivä kissa, jonka kallis radiojodihoito teki siitä radioaktiivisen. Kissa oli pidettävä kahden viikon ajan kolmen metrin päässä ihmisistä, joten kotimatkaa varten toimittaja vuokrasi katumaasturin. Kissalle annettiin rauhoittavia.
Saattaa kuulostaa vitsiltä, ei ikävä kyllä ole, kuten ei myöskään se, että Ylen jutussa esiintyneen Nelli-koiran ja sen omistajien nimet oli muutettu asian arkaluonteisuuden vuoksi, vaikka koiran hoitoihin oli kerätty rahaa sosiaalisessa mediassa.
Tiedotusvälineitä on viime vuosina suomittu liian leväperäisestä nimettömien lähteiden käytöstä, mutta tuskinpa kukaan kriitikoista osasi kuvitella, että pian koiratkin esiintyisivät salanimellä.
Suomalaisten suhde eläimiin on muuttunut nopeasti. Olemme vain yhden sukupolven päässä siitä, kun maaseudulla oli tavallista hankkiutua ei-toivotuista kissoista eroon hukuttamalla. Niitä aikoja ei toivottavasti kaipaa kukaan, mutta nopeus, jolla toiseen ääripäähän on siirrytty, on hämmentävä.
Tappamisesta siirryttiin ensin lopettamiseen, ja kun sekin alkoi 2000-luvulle tultaessa tuntua liian julmalta sanalta nykyihmisen suuhun, on nyt alettu puhua häveliäästi eutanasiasta.
Siitä on ajat sitten tullut hän ja lemmikeistä rakkaita perheenjäseniä, lähes kirjaimellisestikin: suomalaiset hankkivat jo enemmän koiria kuin lapsia, eikä koiriin, lapsiin tai etenkään koiralapsiin liittyviä valintoja sovi kritisoida. Tunteet ovat herkässä.
Rakkaudenosoituksissa ollaan valmiita menemään äärimmäisyyksiin. Jos rahat vain riittävät, ja yhteiskunnan vaurastuttua entistä useammalla ne riittävät, hoitamista ja ”hoitamista” jatketaan, vaikka toivoa ei juuri olisi.
Lemmikin ottamiseen sisältyy väistämättä vastuu sen elämästä ja elämän päättämisestä. Se näyttää monelta unohtuneen, sillä jutuissa esitetään usein kyseenalaistamattomana ajatus, ettei ole kohtuullista vaatia ketään lopettamaan perheenjäsentään. Ikävää ja surullistahan se tietysti onkin, mutta sellaista elämä on.
Yksityiset eläinlääkäripalvelut ovat kieltämättä kalliita, ja systeemissä olisi epäilemättä paljonkin parantamisen varaa. Silti lehdistön pöyristys näyttää ylimitoitetulta, eikä ilmiön kehystäminen hurskaaksi huoleksi yhdenvertaisuudesta ole aivan rehellistä. Ei köyhillä ole ennenkään ollut varaa viedä koiriaan tehohoitoon.
Esimerkiksi katumaasturin radioaktiivista kissaansa varten vuokrannut toimittaja pohdiskeli, onko lemmikkien pidosta ”tulossa” yläluokan huvia.
Keskiluokalla on tapana käyttää köyhiä keppihevosena ajaessaan etuja itselleen.
Kun bensan hinta uhkaa nousta, Helsingin Esplanadilla autoilevat kiirehtivät lehtiin huolestumaan siitä, miten nyt käy pienituloisten, miten käy huonojalkaisten, onko heillä enää varaa ajaa autolla Helsingin keskustaan shoppailemaan. Se on kunniallisempaa kuin tunnustaa, että on ensisijaisesti huolissaan omasta mukavuudestaan.
Aika ajoin joku yksityisen eläinlääkäriaseman laskusta harmistunut keksiikin ehdottaa, eikö valtio voisi kompensoida niistä osan. Margaret Thatcheria lainatakseni: Ei, ei, ei.
Lemmikin hankkiminen kaikkine riskeineen on jokaisen vapaa valinta. Ja jos valtio alkaa kantaa vastuuta siitä, että ihmisen vapaaehtoisesti tekemien valintojen seuraukset maksavatkin enemmän kuin hän haluaisi, herää kysymys, miksei valtio sitten subventoi esimerkiksi minun ratsastusharrastustani, vuokra-asuntoani tai paljettihousujani.
Nekin maksavat paljon enemmän kuin minusta olisi kiva.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja toipuva maalainen, joka ei kutsu eläimiä häneksi.