Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Yritysjohtajia kohdellaan julkisuudessa aivan toisella tavalla kuin poliitikkoja. Yritysjohtaja saa osakseen sellaista kunnioitusta ja arvostusta, josta poliitikon on turha unelmoida.
Poliitikkoja on aina lupa ivata. Heitä saa pilkata vaikkapa oman edun tavoittelijoiksi. Yritysjohtajat voivat sen sijaan kaikessa rauhassa höpöttää vastuullisuudestaan ja missioistaan ja tavoitella omaa etuaan siinä sivussa.
Äänestäjät harhautuvat yhä uudestaan luulemaan, että yritysjohtajilla on supervoimia, joilla he pystyvät panemaan julkiset asiat kuntoon.
Näyttöjä ovat antaneet muun muassa Silvio Berlusconi Italiassa, Donald Trump Yhdysvalloissa ja Juha Sipilä Suomessa.
Tulokset eivät vakuuta. Mitään erityisiä käänteitä parempaan he eivät saaneet aikaan.
On olemassa sitkeä uskomus, että julkinen sektori on tuhlaava ja tehoton, mutta yrityksissä asiat etenevät järkevästi ja tehokkaasti.
En ole löytänyt sellaista tutkimustietoa, joka vahvistaisi tämän uskomuksen.
Hassultahan se kuulostaisikin. Ikään kuin yrityksissä työskentelisi eri ihmislaji. Ikään kuin yrityksissä kaikki ponnistelisivat sulassa sovussa kohti yhteisiä tavoitteita, eikä kukaan kampittaisi toisia tai puukottaisi selkään.
Oman kokemukseni mukaan yrityksissä hölmöillään ihan samalla tavalla kuin julkisella sektorilla. Julkisen sektorin hölmöilyt eroavat yksityisen sektorin hölmöilyistä lähinnä siten, että julkisen sektorin hölmöilyt ovat julkisia.
Media kertoo mielellään julkisen sektorin epäonnistuneista tietojärjestelmähankkeista. Jokin aika sitten Suomen suurin sanomalehti kommentoi, että ”vain julkinen toimija voi polttaa 32 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja silmääkään räpäyttämättä”.
Niinhän se todella on, että vain julkinen toimija polttaa veronmaksajien rahoja. Yritykset polttavat omistajiensa rahoja. Tietojärjestelmähankkeessa tietojärjestelmiä toimittava yritys tosin pääsee polttamaan myös veronmaksajien rahoja.
Yrityksissä hukataan paljon valtavampiakin summia kuin 32 miljoonaa euroa. Nämä tapaukset eivät vain tule julki, sillä ne ovat liikesalaisuuksia, kuten useimmat muutkin yritysjohtajien töppäilyt.
Ihmisten välinen toiminta on samanlaista riippumatta siitä, minkä nimisessä tai muotoisessa organisaatiossa tai millä titteleillä hölmöilyä ja tötöilyä harjoitetaan.
On inhimillistä – ja virheellistä – kuvitella, että ruoho olisi vihreämpää ja vireämpää naapurin tontilla.
Yritysjohtaja Björn Wahlroos havainnollistaa tätä virheajattelua tuoreessa teoksessaan Sateentekijät. Hän muistelee siirtymistään professorin hommista yritysmaailmaan ja kirjoittaa, että ”yliopistomaailmasta peräisin oleva käsitykseni suuryritysten ammattitaidosta oli varovastikin arvioiden idealisoiva”.
Yritysväki toimii kilpailluilla markkinoilla. Kilpailu pitää huolen siitä, että paras vaihtoehto voittaa. Näin yritysväki itse uskoo.
Voihan se niin olla, mutta politiikan puolella kilpailu on vähintään yhtä kireää. Vallan määrä ei kasva, vaikka kaikenlaisia aluevaltuustoja keksittäisiinkin.
Yritykset pyrkivät monin keinoin vähentämään kilpailua. Ne myyvät alle tuotantokustannusten savustaakseen pienemmät toimijat pois markkinoilta. Tai ne ostavat kilpailijansa, jotta nämä eivät häiritsisi hinnoittelua.
Määräävä markkina-asema on yritysten luontainen tavoite. Poliittisten puolueiden luontainen tavoite on täsmälleen sama.
Nykyiseen eduskuntaan valittiin Suomen Yrittäjien laskelmien mukaan 45 yrittäjätaustaista kansanedustajaa.
Heistä vain kolme kelpasi ministeriksi tähän taloutta ja työllisyyttä kuntoon panevaan porvarihallitukseen. Ei siis kovin hyvä prosentti.
Hallituksen muodostaja, pääministeri Petteri Orpo ei ole noiden 45 yrittäjätaustaisen kansanedustajan joukossa. Ennen kansanedustajan uraansa Orpo työskenteli yrityspalvelujohtajana Turun aikuiskoulutuskeskuksessa.
Hänen kokemuksensa yritysväen osaamisesta eivät ilmeisesti olleet kovin rohkaisevia.
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on riippumaton tarkkailija.