Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Vajaa kaksi vuotta sitten Pekingissä järjestettiin talviolympialaiset, joissa Venäjän naisjoukkue voitti viestihiihdon kultamitalin. Vain neljä päivää kisojen päättymisen jälkeen Venäjä aloitti Ukrainan valtauksen.
Kyseessä tuskin oli sattuma. Vladimir Putin viivytti hyökkäyksen aloittamista, koska halusi saada kisoista nostatusta kansallistunteelle. Samaa kertoo myös pari kuukautta kisojen jälkeen venäläisille mitalisteille järjestetty palkintoseremonia.
Tilaisuuden kiitospuheessaan Putinille Viktoria Stepanova, Venäjän viestijoukkueen nuorin hiihtäjä, kehui presidenttiä siitä, että Venäjä oli palannut vahvaksi, ylpeäksi ja menestyväksi maaksi. Viittauksena Ukrainan sotaan Stepanova totesi: ”Kaikki eivät pidä meistä, mutta olemme oikealla tiellä, ja voitamme varmasti kuten olympialaisissakin”.
Pohjoismaisten hiihtäjien kauhuksi Stepanova toisti saman viestin joulukuussa kansainvälisen olympiakomitean kerrottua, että venäläisurheilijat pääsevät tietyin ehdoin mukaan Pariisin olympialaisiin. Uutisen yhteydessä ruotsalaishiihtäjä Edvin Anger piti Stepanovan mielipidettä ”sairaana”.
Kyseessä on silti valitettavan yleinen ”sairaus”. Se ei piinaa vain venäläisiä tai omaa aikaamme. Ihmisillä on aina ollut taipumus kuvitella yhteisöjä ja liittää niihin mitä uskomattomampia ominaisuuksia.
Skottilainen sotilas ja seikkailija Gregor MacGregor kehitti 1800-luvun alkupuolella tarinan Etelä-Amerikassa sijaitsevasta Poyaisin valtiosta, jonka ruhtinas hän muka oli. Lontoossa MacGregor kehui maataan satumaisen rikkaaksi ja kauniiksi. Ihmiset uskoivat ja hankkivat itselleen olemattomasta valtiosta maaoikeuksia ja virkoja. Lähes kaikki paikalle matkustaneet uudisasukkaat kuolivat. Silti jotkut palanneista puolustivat MacGregoria uskoen katastrofiin päättyneet matkan olleen vain väärinkäsitys.
Yhdysvaltalaisen nationalismin tutkijan Benedict Andersonin mukaan kansakunta on kuviteltu ihmisyhteisö. Toisin kuin esimerkiksi perhe, työyhteisö tai koululuokka, kansakunta ei perustu päivittäiseen kanssakäymiseen, henkilökohtaisiin siteisiin tai yhteisön jäsenten tuntemiseen. Kansa pysyy koossa vain siksi, että ihmiset uskovat sen olevan olemassa.
Kansakunnassa – kuten muissakin kuvitelluissa yhteisöissä – on niin paljon jäseniä, ettei kohtaaminen kasvokkain ole mahdollista. Kansa on olemassa vain, jos ihmiset samaistavat itsensä siihen tunnetasolla.
Huomaan itsekin urheilukilpailuja katsoessa automaattisesti asettuvani tuntemattoman suomalaisurheilijan puolelle. Joskus mietin sitä, millaisia ihmisiä toisten maiden edustajat ovat. Ehkä he ovat miellyttävämpiä tai arvoiltaan samankaltaisempia minun kanssani kuin suomalaisurheilijat? Kannustan silti suomalaisia, koska olemme samasta maasta, ja kuvittelen sen yhdistävän meitä.
Koska kansa on kuviteltu yhteisö, se on hyvin altis manipulaatiolle. Päättäjät voivat liittää kansankuntaan ja sen historiaan mitä valheellisimpia ominaisuuksia – etenkin jos valtiossa ei ole sananvapautta eikä demokratiaa. Samaistuminen kansakuntaan voidaan yllyttää niin vahvaksi, että ihmiset ovat valmiita – kuten juuri nyt Venäjällä – jopa kuolemaan vieraassa maassa sen kunnian vuoksi.
Urheilu on harmittomalta vaikuttava, mutta voimakas, tapa luoda kansallistunnetta. Perustaltaan hutera ja kooltaan pienehkö DDR ehti saavuttaa suurelta osin doping-ohjelman avulla viisissä olympialaisissa yhteensä peräti 153 kultamitalia. Venäjän valtiollinen doping-ohjelma jatkui pitkään vielä DDR:n luhistumisen jälkeen.
Olen vahvasti sitä mieltä, ettei venäläisiä urheilijoita tulisi päästää lainkaan Pariisin olympiakisoihin. En kuitenkaan kannata sitä, että suomalaisurheilijat boikotoisivat kisoja.
Kyky kuvitella yhteisöjä – urheilukisoissa ja niiden ulkopuolella – on pohjimmiltaan myönteinen voima, joka synnyttää luottamusta ja yhteistoimintaa. Ei kannata antaa muutamien kusipäiden pilata sitä kaikilta.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja on tutkimusprofessori ja innokas kaikkiruokainen penkkiurheilija.