Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Sosiaalisen median avittama heimoutuminen on luonut keskenään riiteleviä kuplia vailla yhteistä visiota tulevaisuudesta. Mutta kehitys ei ole pysähtynyt siihen. Olemme edelleen luisumassa kohti täydellistä murentumista, jolloin ainoa viitekehys on sana ”minä”.
Monelle se tuntuu olevan suomen kielen kaunein sana.
Kirjoissa, esseissä, kolumneissa keskiössä ei useinkaan ole maailma, ei yhteiskunta, ei yleinen inhimillinen kokemus vaan vino äitisuhde, oma huono olo, elämän zeppeliinin kokoisina koetut kolhut. Sellaiset vastoinkäymiset ovat kolmannen maailman silmissä pintanaarmuja.
Minä-narratiivi kertoo oliosta, joka on jatkuvissa vaikeuksissa.
Oivalluksetkin koskevat omaa itseä: ymmärrän silloin olleeni masentunut, en olekaan niin suosittu kuin toivoin, nuoruuden idolini oli ääliö ja nyt loukkaannuin.
On kuin yhteiselle kokemukselle ei haluttaisi antaa mitään merkitystä. Tämä on elämää psykologisessa mustassa aukossa.
Tuntuu siltä, että monen henkilökohtaista mielenmaisemaa hallitsee kaksi ajatusta: minä olen universumin keskipiste, ja asiani ovat huonosti.
Yhteiskunnan tasolla tämä asenne ilmenee nationalismina ja käpertymisenä sisäänpäin. Tästä on monia merkkejä sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Mieluiten palattaisiin menneisyyteen. Jopa Saksassa politiikan ääripäät voimistuvat haikailemalla aikaa, jolloin kaasu virtasi Venäjältä ja bensa-autot hurisivat maanteillä.
Psykologisesta todellisuudesta on pitkä loikka valtakuntien kohtaloihin, mutta silti voi kysyä: Ovatko nämä lopun ajan merkkejä?
Keisarien Rooma kohtasi loppunsa vuonna 476. Tuhoon vaikuttivat sekä ulkoiset että sisäiset syyt. Jälkimmäiset olivat luonteeltaan taloudellisia ja sosiaalisia. Kelvottomat keisarit seurasivat toisiaan. Tuloerot ja korruptio kasvoivat, ja idea yhteisestä, jaetusta sivilisaatiosta mureni.
Mainittakoon vielä, että aikalaiskirjoituksissa Rooman rappiosta syytettiin ihmisten ahneutta. Sekin kuulostaa nykyajalta: rahaa, julkisuutta tai sometykkäyksiä ei tunnu milloinkaan olevan tarpeeksi.
Ulkoisten syiden joukkoon luetaan usein ilmastonmuutos, pandemia-aallot sekä Aasiasta ja Pohjois-Afrikasta lähtöisin olleet kansainvaellukset.
On ilmeistä, että Länsi-Eurooppa kamppailee samojen ongelmien kanssa.
Maailma kuohuu, on Venäjä ja Palestiina, Kiinan varjo kasvaa, globaali Etelä nousee, kaiken ylle kohoaa ilmastonmuutoksen synkkä pilvi; ei ihme, että kysymys valtakuntien noususta ja tuhosta kiinnostaa maailmalla juuri nyt.
Eivätkä tuntemukset lopun ajasta ole pelkkää kuvittelua, vaan esimerkiksi Venäjä haluaa oikeasti alistaa Euroopan vasallikseen.
Onko siis Rooman tavoin myös eurooppalainen sivilisaatiomme vaarassa kuihtua pois?
Sivilisaatio on tietysti äärimmäisen moniulotteinen käsite. Ei ole edes selvää, mitä länsimainen sivilisaatio oikeastaan tarkoittaa. Tai sen tuhoutuminen.
Tutkijat riitelevät esimerkiksi siitä, missä mielessä Rooman voi sanoa romahtaneen. Ovathan eurooppalaiset valtiot osin Rooman valtakunnan perillisiä. Lisäksi Rooma jatkoi elämäänsä vielä tuhat vuotta Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista hallittuna Itä-Roomana.
Meitä tuskin kuitenkaan lohduttaisi, jos Euroopan valtakeskus nytkähtäisi Brysselistä Istanbuliin. Meille se merkitsisi Euroopan iltahämärää.
Selvää on, että sivilisaatio ei ole vain hallitsijoita, sotimista, kaupankäyntiä tai politiikkaa. Se on myös jotakin, joka asustaa sisimmässä. Se on se osa minuutta, jonka jaamme muiden kanssa.
Mutta jos emme kiinnitä siihen mitään huomiota, se on vaarassa näivettyä pois kuin Tamagotchi.
Jos yhteinen sivilisaatiomme ei ole meille omaa napaa tärkeämpi, miksi Euroopan ulkopuoliset kansatkaan siitä välittäisivät?
Pakistanista Nigeriaan ihmismassat pyrkivät kuitenkin Eurooppaan kuten kaksi tuhatta vuotta sitten haluttiin roomalaisiksi. Jotakin olemme siis heidän mielestään tehneet oikein.
En tiedä mitä, mutta ehkä siitä voisi puhua ja kirjoittaa nykyistä enemmän.
Jos kymmenen vuotta sitten tapahtui jokin asia, jonka nyt muistaa loukanneen, siitä ei ole pakko kertoa kaikille viiden sivun esseellä. Näpertelyn sijaan voisi edes joskus yrittää ajatella isosti ja miettiä tykönään, mikä meitä yhdistää.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.