Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Suvustani on kadonnut kieli. Kuten monella suomalaisella, minullakin on isovanhempi, joka pakeni 1940-luvulla sotaa Laatokan rannalta nyky-Suomen rajojen sisäpuolelle. En haikaile menetetyn Karjalan perään, mutta se kirpaisee, ettei karjalan kielen taito siirtynyt isoäidiltäni jälkipolville.

Nykyään kielitieteilijät määrittelevät, että karjala on ihan oma kieli – samalla se on suomen lähin sukukieli. Silti pitkään ajateltiin, että karjala oli vain suomen kielen murre.

Kielen ja murteen raja ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu. Tunnetun määritelmän mukaan saman kielen eri murteiden puhujat ymmärtävät toisiaan, eri kielten puhujat eivät.

Mutta arkielämä on määritelmää epämääräisempi. Läheistä sukua olevien kielimuotojen keskinäisessä ymmärrettävyydessä on asteita ja puhujakohtaisia eroja. On myös lukuisia tapauksia, joissa keskinäisen ymmärrettävyyden sääntö ei vaikuta pätevän lainkaan.

Monesti kahden kielimuodon määritteleminen eri kieliksi tai saman kielen murteiksi perustuukin siihen, kulkeeko niiden välillä valtion raja. Ruotsia ja norjaa pidetään eri kielinä, vaikka ne ovat keskenään varsin ymmärrettäviä. Sama pätee tshekkiin ja slovakkiin, portugaliin ja Luoteis-Espanjassa puhuttuun galegoon sekä urduun ja hindiin. Toisaalta kiinan murteina pidetyistä kielimuodoista osa on niin etäällä toisistaan, etteivät niiden puhujat ymmärrä toisiaan.

Tästä havainnosta on lyhyt matka oivallukseen: murteen ja kielen ero onkin poliittinen kysymys. Kielentutkija Max Weinreichin tunnetuksi tekemän sanonnan mukaan ”kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto”.

Esimerkiksi Venäjä on jo useiden vuosien ajan levittänyt valeuutista, jonka mukaan ukrainan kieli on venäjän murre. Taustalla on ollut puhtaasti poliittinen pyrkimys esittää ukrainalaiset ja venäläiset yhtenä kansana ja murtaa erillisen ukrainalaisen identiteetin perusteita.

Kansallisvaltion perinteiseen ihanteeseen kuuluu ajatus, että kansaa yhdistää yhteisen kulttuurin ja poliittisen järjestelmän ohella yhteinen kieli, kansalliskieli. Sama ihanne määrittää edelleen ymmärrystämme itsestämme. Valtioilla on virallinen kansalliskieli – tai kieliä – vaikka siinä ohessa useimmissa valtiossa puhutaan myös vähemmistökieliä.

Toisinaan vähemmistökieli nähdään jopa vihollisena. Ranskassa kansallisvaltion alkuvaiheessa alueellisten vähemmistökielten ja murteiden katsottiin uhkaavan valtakunnan yhtenäisyyttä. Nyky-Kiinassa yhdenmukaisuuteen tähtäävä kielipolitiikka tekee hallaa kiinan murteiksi määritellyille alueellisille kielimuodoille.

Moni valtio toki myös tunnustaa alueellaan puhutut vähemmistökielet. Suomen perustuslaissa on suomen ja ruotsin ohella linjattu erikseen saamen ja romanikielistä sekä viittomakielestä. Karjalan kieli laista sitä vastoin puuttuu, vaikka se onkin vuodesta 2009 kuulunut alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan piiriin. Karjalan kielen asema on silti hälyttävän heikko.

Se, että oma kielimuoto tunnustetaan nimenomaan kielenä, tuo monia etuja, sillä kielen elvytykseen suhtaudutaan vakavammin kuin murteen. Eurooppalainen kielten peruskirja esimerkiksi mahdollistaa julkisen rahoituksen hakemisen karjalan kielen elvytystyöhön. Myös edellisen hallituksen kielipoliittisessa ohjelmassa vuodelta 2022 linjattiin toimista, joilla on tarkoitus edistää muun muassa vähemmistökielten opetusta.

Nykyään kielet nähdäänkin myös kulttuurisena pääomana, jonka säilyminen on tärkeää. Kielen ”kuolemasta” puhutaan eliölajien sukupuuttoon rinnastettavana tragediana: se herättää surua ja kokemuksen, että jotain arvokasta on auttamattomasti menetetty.

Mutta samalla mieltä kaihertaa kysymys, miksei murteita pidetä yhtä tärkeinä?

Kielten pelastamisen eteen ollaan valmiita näkemään paljon vaivaa, mutta murteiden katoamista pidetään jossain määrin arkisena ja väistämättömänä. Kielet mielletään ihmiskunnan yhteiseksi kulttuuriperinnöksi, mutta murteiden kohtalo kiinnostaa varsin harvoja.

Jamie Vesterinen

Kirjoittaja osaa vaihtelevan tasoisesti kahdeksaa eri murretta, joista osa kuuluu samoihin kieliin.