Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Yhdysvalloissa, jos jossakin, oppii puhumaan itsestään.
Jokainen New Yorkissa hetken aikaa viettänyt lienee huomannut, miten lähes jokaisella baristasta bisnesmieheen on ilmiömäinen kyky tiivistää koko elämäntarinansa alle minuutin hissipuheeseen.
Näissä tehokkaasti tuotetuissa narratiiveissa elämänkaari luovii nuolen lailla suoraan kohteeseen, mikä ei ole ihme, sillä Yhdysvalloissa ihmisiä tuntuu ohjaavan palava intohimo. Liekö sattumaa, että tuo intohimo näyttää usein kohdistuvan kulloinkin työn alla olevaan aiheeseen.
Takaiskut, välilaskut tai kompastelut eivät vaikuta vauhtia haittaavan. Päinvastoin, täkäläisen ajattelutavan mukaan vastoinkäymiset tuovat arvokasta kokemusta. Epäonnistumiset tarjoavat myös arvokkaan mahdollisuuden asettaa itselleen aiempaa parempia tavoitteita.
Väitänkin, että tavoitteellisuuden kulttuuri onkin yksi merkittävin Yhdysvaltojen taloudellista menestystä sekä innovatiivisuutta selittävä tekijä. Samalla on mielestäni ilmiselvää, että tavoitteellisuuden ihannointi selittää myös suurta osaa aikaamme leimaavista henkisen pahoinvoinnin ilmiöistä.
Toisinaan minusta tuntuu siltä, että koko ihmiskunta on unohtanut, mistä onnellisuus kumpuaa.
Tammikuussa julkaistu kysely yhdysvaltalaisten tavoitteista kuvaa tätä ongelmaa osuvasti. Vuoden 2023 tavoitelistan kärjessä komeilivat terveys, talous ja henkilökohtainen kehitys. Kahta viimeistä sijaa pitivät ihmissuhteet sekä uskonnolliset ja henkiset tavoitteet, joita pitää tärkeänä vain alle kolmasosa vastaajista.
Jokainen vastaajista olisi todennäköisesti raportoinut haluavansa olla onnellinen, jos aiheesta olisi kysytty. Onnellisuus onkin tavoitteena varsin luonnollinen.
Tarkemmin tarkasteltuna onnellisuuden saavuttaminen ei kuitenkaan ole kovin kestävä tavoite. Syitä tähän on useita, lähtien vaikkapa siitä, miten lyhytkestoisia koetut onnen tunteet ovat.
Parhaimmillaankin onni on tunnekarttamme taivaalla tuikkivaa valoa, joka tarvitsee ympärilleen tasaisempaa tummuutta erottuakseen alkuunkaan. Pysyvää onnellisuuden tilaa ei ole mahdollista tuottaa edes kovimmilla huumeillakaan kiitos aivojemme ainutlaatuisen kyvyn nostaa toleranssejamme dopamiinille, serotoniinille ja niiden lukuisille kemikaalisille kumppaneille.
Onnellisuuspiikkien välimaastot ovat yhtälailla elämää kuin euforiassa vietetyt hetketkin. Pelkkää onnellisuutta tavoittelevat joutuvatkin kasvotusten pettymyksen kanssa useammin kuin tahtoisivat.
Tästä syystä monet asiaa tutkineet kehottavatkin keskittymään onnellisuuden jahtaamisen sijasta hyvän elämän elämiseen.
Yksi mielenkiintoisimmista hyvää elämää tutkivista projekteista, mihin olen törmännyt, on Harvardin Study of Adult Development. Viimeisen 80 vuoden aikana projektin tutkijat ovat tarkkailleet satoja ihmisiä heidän eri elämänvaiheissaan syvältä luotaavien kyselyjen avulla.
Tutkimusta vetävät professorit Robert Waldinger ja Marc Schulz julkaisivat hiljattain löydöksistään kirjan The Good Life. Kirjan keskeinen teesi on yksinkertainen: hyvä elämä on seurausta hyvistä ja ennen kaikkea syvistä ihmissuhteista.
Kunpa joku olisi kertonut tämän myös kaikille aiemmin mainitsemaani kyselyyn vastanneille. Kunpa joku muistuttaisi myös minua tästä. Tarvitsisin muistutusta varsinkin silloin, kun pitkät työpäivät ja arjen haasteet leikkaavat paperin ohueksi prässätyt ihmissuhteeni minimiin.
Moni asia tässä maailmassa on täysin keksittyä. Valtioiden väliset rajat, Helsingin pörssin suurimmat yritykset sekä omat tavoitteemme ovat kaikki ihmisten välistä fiktiota. Ne ovat satuja, joihin meidän kannattaa uskoa vain niin kauan kuin me kaikki niistä hyödymme.
Tästä herääkin kysymys, johon ainakaan minulla ei ole vielä valmiiksi vastausta. Miksi aina palaamme tavoittelemaan asioita, joilla ei ole juuri mitään tekemistä hyvän elämän kanssa?
Alexander Puutio
Kirjoittaja on liikejohdon konsultti ja päivätyönsä ohella opetusalan sekatyöläinen, joka vetää muun muassa talous- ja kehitystieteiden kursseja NYUssa, Columbiassa sekä Harvardissa.