Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Elämme aikaa, jolloin kaikki tuntuu olevan huonosti. On sotaa Euroopassa ja luontotuhoa ja ahdistusta. Kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen. Opiskelijat uupuvat jo ensimmäisen sivun puoliväliin, bensa maksaa eikä kenenkään palkka riitä mihinkään. Somen mukaan aika on huonointa ikinä.

Tulevaisuus pelottaa kaikkia. Nuoriso kärvistelee kuin Schrödingerin kissa, vaatii kulutuksen vähentämistä mutta valittaa samanaikaisesti, ettei koskaan saavuta vanhempiensa tulotasoa.

Vanhukset uskovat, että onnekkaita odottaa makuupaikka terveyskeskuksen käytävällä, muille käy huonommin.

Hyvin ei mene edes miljonääreillä. Heikäläisiä piinaa tulorasismi, kuten eräs ylinopeussakkojaan kommentoi.

Hyvä ja huono ovat kuitenkin olemassa vain suhteessa toisiinsa. Jos nyt asioiden koetaan olevan huonosti, on täytynyt olla aika, jolloin ne olivat paremmin.

Puhun siis tunteesta. Sosiaalipolitiikan saavutukset tai kotitalouksien digilaitteiden määrä ovat sen kannalta yhdentekeviä. Kyse on koetusta todellisuudesta.

Milloin siis Suomessa koettiin elettävän sitä parasta aikaa? Ja ennen kaikkea: mitä silloin oli, mitä ei ole nyt?

Kuulussa klassikossaan Rooman valtakunnan rappio ja tuho Edward Gibbon määritteli ihmiskunnan onnellisimmaksi ajan keisari Domitianuksen kuolemasta keisari Commoduksen valtaannousuun.

Gibbonin inspiroimana julistan suomalaisten onnellisimmaksi ajanjaksoksi kymmenvuotiskauden, joka alkoi Kekkosen eroamisesta vuoden 1981 lopulla ja päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen joulukuussa 1991.

Perustelen. 1950-luku oli niukkuuden vuosikymmen. Elintarvikesäännöstely päättyi vuonna 1954. Lähes kaikki olivat köyhiä. Sodan muistot olivat vielä vahvoja.

1960-luvulla pelättiin ydinsotaa. Maailmantilanne huolestutti: oli Kuuban kriisi ja tuli Berliinin muuri. Suomen yllä lepäsi Neuvostoliiton varjo.

Krista Kiurun (sd.) kuolemattomin sanoin, elettiin aivan veitsenterällä.

1970-luku oli Kekkosen mahtiaikaa. Elämä oli tosikkomaista ja DDR-henkistä, minkä ymmärsimme vasta myöhemmin. Nykyään vanhat miehet kyllä toistelevat toisilleen tuon ankean ajan autuutta ja poliitikkojen viisaita päätöksiä samalla nostalgialla, jolla Venäjän syrjäkylillä muistetaan Neuvostoliittoa. Mutta 1970-luku ei ollut ilon vuosikymmen.

Sitten tuli 1980-luku. Kekkosen raskas paino nousi kansan hartioilta. Tuli uusi aika. Taas pelättiin ydinsotaa, mutta tällä kertaa sitä vastaan marssittiin. Äkkiä tuntui mahdolliselta, että tulevaan saattoi itse vaikuttaa. Äkkiä tuntui, että meidän oli mahdollista valita. Jotkut valitsivat ravintolassa A-oluen sijasta keskioluen ja tunsivat itsensä eurooppalaisiksi.

Suomi vapautui. Tulivat jupit, tulivat olkatoppaukset ja takatukat. Kaikille niille naureskeltiin jälkeenpäin. Mutta elämän värit olivat Miami Vicen pastellivärit.

Syntyi näet jotakin, jonka olemme sittemmin menettäneet. Syntyi suuri toivo paremmasta.

Berliinin muuri murtui. Neuvostoliitto hajosi.

Ihmiset, jotka silloin olivat voimansa tunnossa, kuuluivat heti sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. 1980-luvulla nämä boomerit olivat keski-iän kynnyksellä ja halusivat karistaa menneen harteiltaan. He halusivat astua pois varjoista. He pyrkivät muokkaamaan Suomen optimististen toiveidensa mukaiseksi.

Siksi 1980-luku oli kuin torstai, toivoa täynnä. Mutta viikonloppu ei koskaan koittanut. Maailma otti toisen suunnan.

Nyt tuona onnen aikana syntynyt sukupolvi on puolestaan saapunut keski-iän kynnykselle. Tilastojen mukaan se, millenniaalit, on tällä hetkellä lukumäärältään ikäluokista suurin. Se sikisi toivosta, syntyi uskosta parempaan. Siksi sen moraalinen velvoite on tuoda kadonnut toivo takaisin.

Mutta tutkijat ovat tuomitsemassa millenniaalit välisukupolveksi. On vaikea ymmärtää, miksi tämä olisi välttämättömyys. Sen formatiivisiin vuosiin, vuosiin ennen aikuisuutta, ei liittynyt mitään psyykettä erityisen järisyttävää.

Siksi pyydän: ottakaa ohjat. Ryhdistäytykää. Olkaa uusboomereita. Olkaa rohkeita. Unohtakaa politiikan ja arvojen siilipuolustus, unohtakaa loputon somekauhistelu, nouskaa arkipäiväisen yläpuolelle.

Palauttakaa toivo, sillä ilman toivoa meillä kenelläkään ei ole tulevaisuutta.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Kolumnista voi keskustella 7.10. kello 23.00 saakka.