Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
”Mua hävetti tosi paljon kertoo mun työkavereille mun reitti tänne. Et en oo käyny lukiota, ja että oon vuoden koulutuksella päätyny samoihin hommiin kuin he”, media-alalla työskentelevä kaverini paljasti.
Nuorten keskusteluissa vilisevät tutkintojen nimet, pääsykokeet, ja harjoittelupaikat hienoine titteleineen – ja vuosi toisensa jälkeen ilman koulupaikkaa jäävien tai opinnoissaan edistymättömien turhautuneet, pahimmillaan häpeää tihkuvat avautumiset.
Hekin, jotka jo työskentelevät toivealallaan, saattavat kokea pysähtyneensä, jos eivät työkokemuksestaan huolimatta pääse myös opiskelemaan alalle. Kehittymisen tie voi nousta pystyyn muun muassa lukio-opintojen puutteen vuoksi.
Elämme aikaa, jossa nuoren koulupaikattomuus on saatu näyttämään elämässä pysähtymiseltä. Ikään kuin olisi elämästä tauolla, ei menossa minnekään – ei tulossa miksikään.
Varsinkin, jos nuoren tähtäimenä ei ole korkeakoulu, tavoitteet eivät tunnu riittävän. Mutta kenelle ne eivät riitä? Kiinnostaako poliittisissa päätöksissä korkeakoulutuksen suhteen vain nopea veronmaksajien tuotanto ja rahat? Nuorten lisääntyneestä ahdistuksesta ja koulu-uupumuksesta päätellen keinot tavoitteen saavuttamiseen ovat karkeita.
Poliittiset päätökset, kuten korkeakouluhaun uudistus, kannustavat välttämään välivuosia ja hakeutumaan korkeakouluun yhä nuorempana. Samalla opiskelijan vanhempien koulutus- ja tulotaso määrittävät yhä vahvemmin nuoren mahdollisuuksia. Mitä varhaisemmin nuoren on tehtävä päätöksiä tulevaisuudestaan, sitä enemmän korostuu vanhempien yhteiskuntaluokan merkitys.
Poliittinen tahtotila on kasvattaa korkeakoulutasoista osaamista: tavoitteeksi on tarjottu, että vuonna 2030 vähintään puolet nuorista aikuisista hankkisi korkeakoulututkinnon. Siksi myös korkeakoulutuksen aloituspaikkoja pitää lisätä.
Samaan aikaan yliopistojen rahoitus on sidottu loppututkintojen määrään, ja suurimmissa yliopistoissa on käyty kattavia irtisanomisprosesseja. Irtisanotun henkilökunnan työt ovat kaatuneet jäljelle jääneiden tutkijoiden niskaan. Monelle tämä näyttäytyy niin, että opetusta ei oikeasti arvosteta.
Uusliberalistisen ajan henkeä leimaa malttamattomuus ja hoppu. Nuorten ei haluta kokeilevan siipiään eri aloilla, ei löytävän rauhassa vahvuuksiaan ja mielenkiinnonkohteitaan työn ja eletyn elämän parista. Sen sijaan ilmapiiriä kuvaa ”kaikki mulle heti” -ajattelu. Enemmän veronmaksajia ja pikavauhtia, kiitos!
Tosinkin voisi olla.
Toisen asteen jälkeen nuoria voitaisiin kannustaa kokeilemaan siipiään erilaisissa työympäristöissä. Ja kun oma juttu löytyisi, voisi kehittymistä lähteä tavoittelemaan alan sisällä – tai syventämään asiantuntemusta yliopistossa esimerkiksi johtamisesta tai tutkimuksesta.
Jäykkä ripustautuminen korkeakoulututkintojen tehotuotantoon voi poikia myös uudenlaisia ongelmia. Yhdysvalloissa tunnetaan ilmiö ”paperikatto”, eli tilanne, jossa ura- ja palkkakehitys tyssää kandidaatintutkinnon puutteeseen. Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan ilman korkeakoulun loppututkintoa työntekijältä kestää 30 vuotta päästä samoihin tuloihin, joita kandidaatintutkinnon suorittanut saa samoja taitoja vaativasta työstä ensimmäisenä työpäivänään.
Mutta paperikattoa tai ei – sokea usko, että vain äkkiä hankittu korkeakoulututkinto on polku kohti merkityksellistä työuraa, tuottaa omasta osaamisestaan ja kyvyistään epävarmoja nuoria.
Jos yhteiskunta ei usko minun pystyvän mihinkään ilman tutkintoa, miksi minäkään uskoisin?
Niinpä yliopistot täyttyvät sinne vauhdilla ahdetuista nuorista, joista monelle elämä oman yhteiskuntaluokan ja sosiaalisen piirin ulkopuolella on suurta tuntematonta. Pelkkien lukioaikaisten arvosanojen perusteella opiskelemaan valitut eivät ole ehtineet edes pääsykokeissa tutustua millään tavalla alaan, jolle hakevat.
Samanaikaisesti toisaalla monille portit jatkokoulutukseen sulkeutuvat ihan vain nuoruutta elämällä. Jo peruskoulussa pitäisi tietää, tähdätäkö lukioon vai amikseen.
Juttelin keväällä kuudesluokkalaisen tytön kanssa. Hän sanoi: ”Kyllä numerot aiheuttavat mulle aika paljon paineita, että pääsen sitten haluamaani lukioon”.
Kuudesluokkalainen on 12-vuotias!
Tiina Helin
Kirjoittaja on 28-vuotias sosiologi, joka päätyi lukioon sattumalta urheilupisteillä eikä uskonut vielä lakkiaisissaankaan olevansa joskus kiinnostunut yliopistosta.
Voit keskustella kolumnista 15.9. kello 23.00 asti.