Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana olen aina välillä osallistunut erilaisiin pieniin julkisiin kilpailutuksiin. Siis jos on vaikka pitänyt tuottaa artikkeleita esimerkiksi kaupungin lehteen tai kukaties tehdä kokonainen lehti. Kilpailutusten idea on kaunis: julkisvalta säästää yhteisiä rahoja, kun ei huiskita niitä avoimella shekillä minne sattuu.
Todellisuus on toinen.
Klassikko on tietenkin se, että koska tilaaja määrittelee kriteerit, joiden perusteella tekijä valitaan, ne voi määritellä täsmälleen niin, että saadaan se tuottaja, jonka kanssa työ halutaan tehdä.
Toinen yleisessä käytössä oleva vemputus on, että hankkeet pilkotaan sen verran pieniksi, ettei ylitetä kilpailutuksen rajaa. Silloinkin homma voidaan antaa suoraan sille, jolle halutaan. Nuo molemmat ovat sinänsä ymmärrettäviä ja usein varmasti joustavoittavat lopputulosta, mutta tuskin ihan lain hengen mukaisia.
Tällaisen hyvin pienen toimijan näkökulmasta kilpailutukset ovat suoraan helvetistä. Niihin menee suhteettomasti aikaa, tarjouspyynnöt ovat usein sellaisia, joista kukaan ei käsitä mitään, ja lopputuloksena tilaaja ottaa sen, jonka on alun alkaenkin halunnut ottaa. Toki joskus saan myös itse olla se onnellinen.
Taannoin seurasin yhtä prosessia, jossa kilpailutettiin pienehkön pelin tekemistä. Kilpailuttajalla – valtion tukema taho - oli juristilla teetetty kilpailutuspohja, josta edes se, joka oli juristilta sen lapun tilannut, ei ymmärtänyt kaikkia kohtia. Tarjouksen täyttämiseen meni useampi päivä. Pienelle firmalle on kohtuutonta käyttää päiviä sellaiseen, joka on alun alkaenkin kuin absurdistanin kilpailutuskäsikirjasta.
Mutta päiviä meni kyllä kilpailuttajaltakin, nuo ovat raskaita prosesseja. Onneksi kilpailuttajat sentään saavat kuukausipalkkaa, niin ei ole niin nökönuukaa. En uskalla edes miettiä, kuinka paljon aikaa menee vuosittain siihen, että kunnissa ja järjestöissä ihmetellään tarjouspyyntöjä.
Sitten ovat ne surullisen kuuluisat isot hankkeet. Kilpailutetaan joku potilastietojärjestelmä tai vaikka metro, ja kun asiat lähtevät menemään pieleen – ja nehän lähtevät – niin mitään ei ole tehtävissä: ollaan naimisissa sen ohjelmistotoimittajan tai rakennuttajan kanssa. Koko homman loppusummakin on jotain ihan muuta, kuin mitä on alun perin sovittu.
Suomessa on tehty lakiin perustuvaa kilpailutusta kohta parikymmentä vuotta, joten luulisi kustannussäästöjä tulleen. Kumma kyllä sinä aikana, siis vuodesta 2007, valtio on velkaantunut 80 000 000 000 euroa. Ei nyt varmaan kilpailutusten takia, mutta ei niistä ole paljon iloakaan ollut, kun lopputulos on tuollainen. Säästöt julkisella sektorilla ovat perin harvinaisia. Ja hankalia.
Se kävi mielessä, kun keväällä vaalien jälkeen tuleva pääministeri Petteri Orpo totesi, että ei kuuden miljardin säästäminen nyt niin kovasti kirpaise. Sen sijaan, että hävitetään ihan kaikki palvelut, joku osa säästöistä saadaan aikaan paremmalla johtamisella, Orpo visioi.
No se ei jää kiinni ainakaan siitä, etteikö johtajia riittäisi.
Olin perehdytystilaisuudessa, jossa näytettiin organisaatiokaavio kulttuuriministeriön hyvin pienestä osasta. Sillä oli kymmenisen pomoa sekä itse pääpomo. Pomojen alaisina oli erilaisia koordinaattoreita ja tiedottajia ja mitä lie.
Kiinnostavaa oli, että kukaan näistä ei kuulunut heidän mielestään hallintoon, sillä kaaviossa oli hallinto erikseen. Se tarkoitti palkanlaskijoita ja sen sellaisia. Tosin heitäkään ei kutsuttu hallintoväeksi vaan tukitoiminnoiksi, sillä hallinto kuulostaa aina kauhean pahalta.
Minusta kaikki ne ihmiset ministeriössä ovat hallintoa, eivät mitään muuta. Kulttuuriministeriö on vielä ministeriöistä mitättömin, joten voi vain kuvitella, millainen hallintohimmeli on jossain sosiaali- ja terveysministeriössä.
Näillä kokemusasiantuntijan eväillä arvelisin, että Suomen velkaantumisen taittaminen vaatii enemmän kuin parempaa johtamista.
Se voi vaatia jopa vähemmän johtamista.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka leikkii aina välillä yksityisyrittäjää.
Voit keskustella kolumnista 29.8. kello 23.00 asti.