Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Teattereissa nyt pyörivästä Oppenheimer-elokuvasta on tullut ilmiö. Se osuu ajan hermoon kertoessaan ensimmäisen ydinpommin kehittämisestä ja räjäyttämisestä Yhdysvaltain Uudessa Meksikossa vuonna 1945.
Ydinsodan demoni, joka siellä vapautettiin, materialisoitui Hiroshiman ja Nagasakin ylle. Se pelästytti maailman niin, että sen nimeä tuskin uskallettiin edes lausua.
Näin kului liki kahdeksan vuosikymmentä. Kyräiltiin ja oltiin varovaisia. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Sen jälkeen Venäjä on vihjaillut ja uhkaillut ydinaseillaan tavalla, joka on ennen kokematon.
Esimerkiksi ex-presidentti Medvedev on jatkuvasti jaksanut muistuttaa maailmaa sitä uhkaavasta ydintuhosta. Hänen mukaansa Venäjän olisi käytettävä ydinasetta, jos Ukraina onnistuu vastahyökkäyksessään.
Venäjän televisiossa keskustelijat ovat hekumoineet massatuholla kuin teinipojat pornon äärellä. Yksi isku Ranskaan ja kaikki olisi ohitse, kuolattiin tammikuussa ohjelmassa, jossa mukana oli mukana myös Duuman jäsen. Kun joku muistutti, että Ranskalla on ydinase, keksittiin heti, että isku voitaisiin tehdä ydinaseettomaan Suomeen, joka tuolloin ei ollut vielä liittynyt Natoon.
Tällainen puhe on pöyristyttävää riippumatta siitä, oliko vodkalla siihen osuutta. Vaikka paikallinen keskustelukulttuuri on räyhäkäs, on syytä muistaa, ettei Venäjän teeveessä sanota mitään ilman Kremlin siunausta.
Miltä kuulostaisi, jos A-Studiossa suomalaiset kansanedustajat ja sotilasasiantuntijat mässäilisivät Pietarin atomipommittamisella? Sellaista puhetta ei kuulla edes Yhdysvalloissa.
Samaan aikaan meillä ollaan huolissaan ydinaseiden sijoittamisesta Nato-Suomeen. Sitä vastustetaan. Vaikuttaa että aktiivisia ovat erityisesti Nato-pettyneet. Haavoja hoitava voitto lieneekin varma, sillä kukaan ei ole säilömässä Suomeen ydinaseita. Sellaisessa ei olisi mitään strategista järkeä.
Venäjä tuhoaa Ukrainaa satojen kilometrien etäisyydeltä. Yhdysvallatkin pystyy ampumaan ydinohjuksensa kaukaa Suomen rajojen ulkopuolelta. Siihen ei Suomen maaperää tarvita.
Suomen ydinaseettomuus ei tarkoittaisi Pohjois-Euroopan ydinaseettomuutta. Venäjän ydinarsenaalia löytyy Suomen lähialueilta Kaliningradista, Murmanskista ja muutama sata kilometriä Pietarista etelään sijaitsevasta tukikohdasta.
Ydinaseeton maailma on tavoite, jota kohti pitää pyrkiä. Vaikka nyt olemme Naton ydinsateenvarjon alla, Suomen on edelleen jatkettava ponnisteluja kohti aseistariisuntaa. Ydinaseiden tuhovoima on niin valtava, että niiden määrä on saatava painettua minimiinsä ja mieluiten nollaan.
Tällä hetkellä ihmiskunnan suurin uhka eivät kuitenkaan ole ydinaseet yleisesti vaan Venäjän ydinaseet.
Niiden kalistelu on säädytöntä, vaikka puhuttaisiin vain taistelukentällä käytettävistä taktisista ydinaseista. Nekin ovat helposti Hiroshiman pommin luokkaa, joka tappoi toistasataatuhatta ihmistä.
Taktisella ydinpommilla pyritään tuhoamaan vastustajan komentokeskuksia tai sotakalustoa. Siksi se tyypillisesti räjäytetään lähellä maanpintaa. Tällöin syntyy radioaktiivinen tomu- ja tuhkapilvi, joka voi saastuttaa ilman, maaperän ja veden pitkäksi aikaa eteenpäin.
Tilanne Hiroshimassa oli hieman erilainen. Siellä pommi räjäytettiin korkealla ilmassa eikä radioaktiivinen laskeuma vaatinut kuolonuhreja. Säteilysairaudet olivat seurausta suorasta altistumisesta räjähdyksen synnyttämille gammasäteille ja neutroneille.
Radioaktiivinen saaste ei tunnu Venäjän johtoa huolettavan. Se haluaa Ukrainan itselleen vaikka tuhottuna. Siellä on meneillään imperiumin vastaisku, Neuvostoliiton palautus. Sodan ensimmäisten päivien aikana näimme kuvia Kiovaa kohti etenevistä tankeista, joiden tykkitorneissa liehui Neuvostoliiton punalippu.
Sirppi ja vasara ovat muodostuneet russofasismin symboleiksi. Siksi on järkyttävää nähdä ne ydinaseettomuutta vaativissa mielenosoituksissa, kuten esimerkiksi presidentti Bidenin suomenvierailun yhteydessä.
Ne häpäisevät jokaisen rauhanmarssin. Ne tahraavat kyltteihin kirjoitetut hyvää tarkoittavat lauseet kuin hakaristilippu rasisminvastaisen kulkueen. En voi kuvitella liittyväni joukkoon, jossa hulmuaa Neuvostoliiton punalippu. En ymmärrä, miten tässä maailmantilanteessa kukaan muukaan voi.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 22.8. kello 23.00 saakka.