Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Viimeisimpien kolumnien jälkeen olen kohdannut lukuisia syytöksiä hallitusvastaisuudesta ja yleisestä huonotapaisuudesta.
Syytökset ovat raskaita, ja otan ne vakavasti. Minulla on nollatoleranssi hallituksen pilkkaamiseen. Mikäli joku on käsittänyt väärin ja pahoittanut mielensä, olen siitä tietysti syvästi pahoillani. Hallituksen työrauhan turvaaminen on minulle kunnia-asia.
Viimeistään tällä hallituskaudella nollatoleranssille on käynyt se, mitä käy väistämättä ennen pitkää kaikille muotisanoille: ne etääntyvät alkuperäisestä merkityksestään, kunnes eivät lopulta tarkoita enää yhtään mitään.
Nollatoleranssi saapui Suomeen 1980–1990-luvuilla. Helsingin Sanomissa nollatoleranssi mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1984, ja lehden mukaan termi yleistyi Suomessa 1990-luvun lopussa, kun Suomessa uutisoitiin New Yorkin uudesta nollatoleranssitaktiikasta rikollisuutta vastaan.
2010-luvulla nollatoleranssihöpötyksestä on yleisen tiedostavuuden lisääntymisen ja hölinäteollisuuden kasvun myötä tullut olennainen osa kaikkea muuta tyhjän puheen meteliä.
Jos ja kun hallituksessa on useita ministereitä ja hallituspuolueessa kansanedustajia, jotka ovat toistuvasti esittäneet rasistisia näkemyksiä, ei hallituksessa ole rasismille ”nollatoleranssia”, päin vastoin.
”Nollatoleranssi” on ylipäätään sanana surkea, mahtipontinen ja lapsellinen. Se tuntuu sisältävän uskomuksen siitä, että ei-toivottu ilmiö, asia tai henkilö katoaa kuin taikaiskusta, jos vain ilmoitamme riittävän tomerasti, että me emme hyväksy tätä.
Se on naiivi webinaari- ja raporttinäkemys, joka kumpuaa joko todellisuuden puutteellisesta tuntemisesta tai sitä kohtaan tunnetusta välinpitämättömyydestä. Esimerkiksi köyhyydestä ja eriarvoisuudesta kumpuavat ongelmat, kuten päihteiden ongelmakäyttö, eivät katoa, vaikka yhteiskunta ei ”hyväksyisi” niiden seurauksia. Jokainen koulukiusaamisen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutunut puolestaan tietää, etteivät juhlalliset julistukset hillitse niitä, joille kiusaaminen ja ahdisteleminen ovat suoranainen kutsumus.
Irvokkaan ja älyllisesti loukkaavan termistä tekee se, että nollatoleranssiin tavataan vedota sen jälkeen, kun nollatoleranssin vastustama asia on jo tapahtunut. Jos klubilla kerran on ahdisteluun ja koulussa kiusaamiseen nollatoleranssi, miten on mahdollista, että edelleen baareissa kouritaan perseitä ja lapset rääkkäävät toisiaan KiVa-kouluissa?
Kesän poliittinen keskustelu on nollatoleransseineen ollut omituista lapsellista vänkäämistä.
Perussuomalainen elinkeinoministeri Wille Rydman ilmoitti Verkkouutisten Sanna Ukkola Showssa irtisanoutuvansa rasismista sellaisena kuin se on ”klassisesti ymmärretty”, muttei tarkentanut, mitä hän saivartelullaan rasismin koulukunnista tarkoittaa.
A-Studiossa puolueen kansanedustaja Joakim Vigelius ei halunnut suoraan vastata, miksi perussuomalaisten kannattajat eivät pidä rasismia yhtä suurena ongelmana kuin muut, vaan alkoi niin ikään puhua rasismin määritelmistä ja antoi ymmärtää, että todellinen ongelma on se, että joidenkin mielestä Eskimo-puikot ovat rasismia ja toisten mielestä eivät.
Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah puolestaan linjasi tarhatätimäisesti, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ”ketään saa sen paremmin nimitellä natsiksi kuin mustaksi säkiksikään”. Lausunto on järjetön. Ikään kuin sanoisi lapselle, että ketään ei saa kiusata muttei myöskään kutsua koulukiusaajaksi.
Natsi on oikein pätevä ilmaisu kuvaamaan esimerkiksi uusnatseja, ja korkeimman oikeuden mukaan ihmistä saa kutsua natsiksi, jos kyse on ihmisen julkisen toiminnan arvostelusta. Mustaksi säkiksi kutsumisen on ilmiselvästi tarkoitus vain loukata.
Perussuomalaisten puoluelehden Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila toki kiirehti etsimään Twitteristä ja tajunnastaan esimerkkejä siitä, että kyllä muutkin kuin Riikka Purra ovat kutsuneet burkhia mustiksi säkeiksi, ja sitä paitsi Purra ei kirjoitellut turkkilaisapinoista vaan turkkilaisapinasta, mahtaa moinen oivallus pimeinä syysiltoina lämmittää.
Heinäkuussa hallitus lupasi tuoda syksyksi eduskuntaan valtioneuvoston tiedonannon ”yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa”, koska juuri sitä maailma kaipaa: lisää lausuntoja, lisää tiedonantoja, lisää webinaareja, lisää loputonta puhetta puheesta, ei koskaan itse asioista, ei ikinä tekoja.
Vielä jos presidentiksi valitaan mies, joka ilmoitti aikeistaan puheella, joka kuulosti itsestään humaltuneen tekoälyn kirjoittamalta, saa kaskinaurishöpöttäjien kansa juuri sellaiset päättäjät kuin ansaitsee.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja irtisanoutuu nenäkkäistä kolumneista siinä mielessä kuin ne on klassisesti ymmärretty.
Kolumnista voi keskustella 16.8. kello 23.00 saakka.