Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
”Media lietsoo meitä nuoria tarkoituksella toisiamme vastaan - mitä ne oikein odottavat tapahtuvaksi?” tuttavani pohti ääneen katsoessamme iltauutisia keväällä.
Sanat luovat todellisuutta, jonka luomisessa media on merkittävä väline. Media muokkaa ihmisten ajattelua, suhtautumista ja näkökulmia. Medialla on kyky tuottaa toimintaa, vaikuttaa jopa äänestyskäyttäytymiseen.
Nuoria koskeva uutisointi tuntuu nyt kovasti käsittelevän rikollisuuden kasvua, jengiytymistä ja maahanmuuttoon liittyviä konflikteja. Uutisia seuratessa huoli ”pilalla olevasta nuorisosta” kasvaa. Samalla julkisuus tuottaa eroa ”hyvien ja huonojen” nuorten välille.
Lotta Junnilainen on tutkinut, miten tietyt vuokratalovaltaiset lähiöt saavat mediassa toistuvasti ongelmaväestön säilytyspaikan leiman. Jo 1970-luvulta lähtien median ja julkisen keskustelun johdolla rakennettu negatiivinen lähiökuva ei ole syntynyt sattumalta. Se on luotu toistuvalla ”ongelmalähiöiden ongelmaihmiset” -tarinan uusintamisella. Siihen kuvaan lähiöissä asuvat nuoretkin samaistuvat.
Yhteiskunnassa eriarvoisuus tuottaa toki aina tavalla tai toisella elämää, joka nähdään ongelmallisena. Nyt maahanmuuton aikana ihonväri on erityisen helppo tunniste, johon kiinnittää huoli yhteiskunnan eriytymiskehityksestä, resurssileikkauksista tai tuloerojen kasvusta.
Silti samaan aikaan tutkijat ovat tunnistaneet, että suomalaisissa nuorissa on itse asiassa valtavasti potentiaalia osallistua sosiaalisesti oikeudenmukaisemman ja rauhallisemman tulevaisuuden rakentamiseen.
”Tuskin olen avannut Hesaria niin, että siellä ei olisi nuorten rikollisuuteen ja väkivaltaan viittaavaa uutisointia. Suuri osa nuorista on kuitenkin fiksuja, älykkäitä ja osallistuvia”, hiljattain haastattelemani erityisopettaja murehti.
Myös moni tutkimustieto kertoo siitä, että nykynuoriso on monella mittarilla varsin kunnollista.
Viimeisimmissä eduskuntavaaleissa maahanmuuttokriittinen puolue perussuomalaiset kasvatti kannatustaan suomen toisiksi suurimmaksi puolueeksi. Ensimmäistä kertaa äänestävillä perussuomalaiset oli ykköspuolue, ja puolueen suosio muidenkin nuorten keskuudessa on kasvanut jatkuvasti.
Mikä tätä kehitystä selittää?
Väitöskirjatutkija Veikko Isotalon mukaan nuorten äänestyspäätösten taustalla vaikuttavat identiteettipoliittiset kysymykset, sellaiset arvomaailmaan ja elämäntapaan liittyvät kysymykset kuin kasviruokailu tai autoilu.
Tällaiset huolenaiheet eivät palaudu siihen, miten yhteinen kakku jaetaan veronmaksajien kesken, vaan siihen, millaista yhteiskuntaa ja elämäntapaa halutaan rakentaa.
Mutta on myös huomionarvoista, että nämä nuoret ovat käyneet peruskoulunsa ja aikuistuneet aikana, jota ovat leimanneet samanaikaisesti koulutusleikkaukset ja eritysopetusryhmistä luopuminen. Maahanmuuton seurauksena inkluusiota, eli eri osaamistasolla olevien yhteisopetusta, on päinvastoin jatkuvasti lisätty.
Vuodesta toiseen kouluista on kuulunut hätähuutoja opetuksen resurssipulasta, henkilökuntavajeesta, resurssoimattomasta inkluusiopolitiikasta ja kielimuuriin liittyvistä haasteista opetukselle ja oppimiselle. Nämä ilmiöt ovat tulleet näkyviksi erityisesti matalamman tulostason alueiden kouluissa, joihin keskiluokkaiset vanhemmat eivät lapsiaan laita.
Tällaisessa tilanteessa korkeakoulutetun ja parempana tulotasoon kiinnittyneen väestönosan on myös helppoa identifioitua moraalisesti ylivertaisemmaksi.
On niin sanottu tuhannen taalan kysymys, mistä perussuomalaisten suuri kannatus nuorten keskuudessa lopulta kertoo. Onko se perusteellista poliittista harkintaa, protesti, hätähuuto – vai reaktio mediassa näkyvään uutisointiin, kun uudet kulttuurit kohtaavat niukkenevien resurssien ajassa?
Varsinkin tämän hetken yhteiskunnallisessa ilmapiirissä medialle asettuu todellinen haaste; kuinka nostaa esiin ihmisten arjessa ja yhteiskunnassa tunnistettavia ongelmia niin, ettei ongelmista keskustelu leimaa ryhmää tai toista.
Miten olisi mahdollista tarjota keskustelukenttä yhteisten haasteiden käsittelemiselle? Mistä löytyy kultainen keskitie välttää se, ettei totutun elämäntavan puolustaminen ole rasismia, eikä monikulttuurisuuden arvostaminen toisaalta sokeaa suvaitsevaisuutta?
Kuplinta nuorten äänestyskäyttäytymisessä sekä yli äyräiden läikkyvä paniikki nuorisorikollisuudesta kertovat molemmat, että analyyttiselle keskustelulle on suuri tarve.
Ilman fiksua mediaa se käydään somessa – samanmielisten heimorumpujen kuplissa.
Tiina Helin
Kirjoittaja on sosiologi, joka yrittää ymmärtää yhteiskuntaa kuuntelemalla eri lähtökohdista ponnistavia nuoria.
Voit keskustella kolumnista 10.8. kello 23.00 asti.