Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Petteri Orpon (kok.) noin viikon vallassa ollut kriisihallitus kokoontui tiistaina keskustelemaan yhteistyön ”pelisäännöistä”.
Taustalla oli muun muassa elinkeinoministeri Vilhelm Junnilan (ps.) ero, perussuomalaisista kriittisesti kirjoittaneen toimittajan maalittaminen ja useiden perussuomalaisten poliitikkojen aiemmat lausunnot väestönvaihto-salaliittoteoriasta. Tiedotustilaisuudessa Orpo takelteli kameroiden edessä antisemitismistä ja stalinismista eikä osannut sanoa, millaiset puheet hallituksen ministereiltä ovat hyväksyttäviä.
Aiemmin aamulla hallituksen tilannetta puitiin Ylen Ykkösaamussa. Lähetyksessä perussuomalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä nimitti Junnila-uutisointia ajojahdiksi ja syytti epäsuorasti mediaa siitä, että ”tämmöiseen toisarvoiseen” keskittyminen on viivästyttänyt hallitusohjelman toteuttamista.
Väite on absurdi. Ei median tehtävä ole edesauttaa hallitusohjelman toteuttamista, eikä nelivuotisen ohjelman onnistuminen ole muutenkaan parista päivästä kiinni. Viivästys olisi ollut vältettävissä vaikkapa valitsemalla ministeriksi joku, jonka ”huumorintaju” ei ole aivan yhtä natsahtanut kuin Junnilan.
Erikoisia olivat myös Mäkelän lausunnot Iltalehden toimittajan Ida Erämaan kohtaamasta ryöpytyksestä, jonka kohteeksi hän joutui kirjoitettuaan mielipidekirjoituksen perussuomalaisten suhteesta lehdistönvapauteen. Mekkalaa olivat Twitterin kautta lietsomassa etenkin perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen ja Wille Rydman, tulitukea tarjosi kokoomuksen Tere Sammallahti.
Mäkelä ei, tietenkään, pitänyt sitä ongelmana, vaan väitti, että voimasuhteet ovat pikemminkin toisin päin, koska toimittajat kirjoittavat lehtiin ja kansanedustajat Twitteriin. Iltalehdelle Mäkelä sanoi, ettei ole lukenut arvostelemaansa kirjoitusta, koska ”ei kiinnostanut”. Joopa joo.
Median toimintaa saa arvostella kovasanaisestikin, virheisiin voi vaatia oikaisua ja kannella Julkisen sanan neuvostolle, jos epäilee lehdistön rikkoneen eettisiä ohjeitaan. Henkilöön menevä hyökkääminen, kuten nyt on käynyt, ei ole mediakritiikkiä vaan painostamista.
(Varsin samanlaisia näkemyksiä samassa lehdessä samoihin aikoihin esittänyt toimittaja Lauri Nurmi ei kumma kyllä herättänyt heissä yhtä vahvoja intohimoja kuin ”meikki-influensseri”, kuten Tynkkynen Erämaata nimitti.)
Uhriutuminen on kuulunut perussuomalaisten poliittiseen työkalupakkiin alusta asti.
Puolue on esiintynyt sorretun ja unohdetun kansan ainoana puolustajana eliittiä vastaan. Voisi kuvitella, ettei ministeriauton takapenkiltä käsin voi enää uskottavasti esiintyä päähän potkittuna uhrina, mutta samanlainen kaksijakoisuus kuvaa myös puolueen suhdetta sananvapauteen.
Perussuomalaiset kannattaa laajaa sananvapautta silloin, kun siitä on sille hyötyä. Se syyttää muita liian herkästä loukkaantumisesta, vaikka on itse jatkuvasti parkumassa asiallisestakin kritiikistä. Perussuomalaisten pitäisi saada käyttää n-sanaa, mutta sitä toista n-sanaa ei saa missään tapauksessa käyttää hakaristejä postailevien edustajien kuvailemiseen.
Osaavat uhriutumisen tietysti muutkin. Paavo Väyrystä (mm. kesk.) on Paavo Väyrysen mukaan vainottu monellakin vuosikymmenellä, ja pääministeri Sanna Marin (sd.) valitti jatkuvasti median keskittyvän liikaa hänen yksityiselämäänsä, vaikka rakensi samalla somessa henkilöbrändiään lenkkeilemällä ja bilettämällä.
Ei kukaan kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunut pidä sitä erityisen reiluna, mutta vain perussuomalaista puoluetta julkisesti arvostellessa joutuu varautumaan siihen, että kaikki kanavat täyttyvät uhkauksista ja solvauksista – eivätkä journalistijärjestöt joutuneet bileuutisoinnin aikaan vetoamaan lehdistönvapauden puolesta.
Miten poliitikkojen uhriutumiseen pitäisi reagoida? Kysymys on hankala, koska tuntuu typerältä jankuttaa itsestäänselvyyksiä poliitikoille, jotka tietävät aivan hyvin, mitä tekevät, mutta ovat päättäneet esittää vielä tyhmempiä kuin oikeasti ovat.
Ainakaan heille ei kannattaisi kiikuttaa hopeatarjottimella uusia uhriutumisen aiheita, kuten Provinssissa tehtiin. Seinäjoella järjestettävä festivaali oli kutsunut tapahtumaan kaikki alueen kansanedustajat, mutta poisti perussuomalaisen Juha Mäenpään alueelta, koska hän oli kirjoittanut Ilkka-Pohjalaiseen ”tapahtuman arvojen vastaisen” mielipidekirjoituksen.
Kirjoitus oli toki melko huuruinen, muttei mitenkään yllättävä aiemmin turvapaikanhakijat vieraslajeihin rinnastaneelta Mäenpäältä. Tuskin sekään oli linjassa Provinssin arvojen kanssa.
Poistamalla kansanedustajan festivaali pääsi esittelemään moraaliaan omalle kohderyhmälleen – mutta tarjosi perussuomalaisille jälleen yhden mahdollisuuden uhriutua ja ”todisteen” siitä, että puolueen kansanedustajia syrjitään heidän poliittisten mielipiteidensä takia.
Lopuksi laajan sananvapauden nimissä hieman vitsihuumoria, siitähän moni hallituksessa pitää.
Mitä eroa on pääministeri Petteri Orpolla ja liskolla?
Liskolla on selkäranka.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kolumnista voi keskustella 6.7. kello 23.00 saakka.