Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Olen käynyt monesti Venäjällä muina agronomeina ja tonkinut maata hylätyillä pelloilla. Ne ovat maanneet Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen koskemattomina reilut 30 vuotta.
On hämmästyttävää, kuinka heikosti ne kasvavat nurmea. Syy löytyy pinnan alta. Maa on tiivistetty äärimmäisen huonoon kuntoon raskailla koneilla. Ohjuslaveteista lainatut ristikudosrenkaat eivät ole säälineet maan murusia tai matoja. Multavuus on olematonta.
Näissä oloissa kasvit ja madot eivät pysty tunkeutumaan paria kymmentä senttiä syvemmälle veden ja ravinteiden perässä. Venäjän pelloilla, niin kuin usein muuallakin, tarvittaisiin kipeästi aktiivisia toimia ympäristön tilan elvyttämiseksi.
Kestävyydestä on puhuttu pitkään, ja puhe on vain lisääntynyt ympäristökriisin edetessä. Kestävyydellä tarkoitetaan arkikielessä sitä, ettei toimintamme heikentäisi ympäristöä, taloutta tai ihmisten hyvinvointia. Kestävyys ei ole kuitenkaan käytännössä ihan selkeä käsite.
Ensinnäkin on heikkoa ja vahvaa kestävyyttä. Heikossa versiossa ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys ovat rinnakkaisia ja yhtä tärkeitä suhteessa toisiinsa. Vahvassa kestävyydessä sen sijaan ekologinen kestävyys on sosiaalisen ja taloudellisen edellytys. Sen varassa muu kestävyys lepää.
Sitä paitsi emme ole onnistuneet olemaan kestäviä oikein millään tavalla. Siksi ei enää riitä, että ylläpitäisimme vain nykytilaa – sitä täytyy suorastaan parantaa.
Toimintaa, joka parantaa ympäristön ja talouden tilaa sekä ihmisten ja eläinten hyvinvointia, kutsutaan regeneratiiviseksi eli uudistavaksi. Maatalouteen termi lanseerattiin jo 1980-luvun alussa.
Käsite on saanut viime vuosina uutta kipinää, sillä maailman suurimmat elintarvikeyhtiöt ovat alkaneet edistää asiaa. Ne ovat tajunneet, että bisnes katoaa alta, jos maatalous ei muutu rappeuttavasta korjaavaksi.
Nyt regeneratiivisesta on tullut suorastaan muotitermi. Lähes jokainen liiketoiminnan ala kuvailee itseään niin. Jopa öljynjalostusta on väitetty uudistavaksi.
Mutta ei anneta sisällön mennä valumavesien mukana. Toiminta on uudistavaa, kun sille asetettujen tavoitteiden toteutuminen voidaan todentaa. Maataloudessa esimerkiksi mittariksi kelpaavat kasvipeitteen ala, panosten käyttö suhteessa satoon tai lajien lukumäärä.
Koska etenkin teollinen eläintuotanto on maailmalla ollut tuhoisaa ekosysteemille, niinkin radikaali ehdotus on tehty, että pannaan pellot pakettiin, ja siirretään koko systeemi laboratorioon. Antaa geenieditoitujen solujen puksuttaa meille proteiineja uusiutuvan sähkön ja ammoniakin avulla.
Mutta mitä sitten tehtäisiin niille jouten jääville pelloille, joiden maa on tiivistetty ja köyhdytetty eloperäisestä aineksesta? Metsitettäisiinkö hiilinieluiksi?
Kannattaa harkita tarkkaan: taimikko ei nimittäin ensimmäisinä vuosikymmeninään juuri hiiltä sido, eikä yksilajisen monokulttuurin korvaaminen toisella samanlaisella paranna edes monimuotoisuutta.
Hidastaaksemme ilmastonmuutosta ja lajikatoa, tarvitsemme nopeita toimia. Uudistava viljely voi tuottaa yhtäaikaa ruokaa ja samalla parantaa maan kasvukuntoa. Se voi poistaa myös hiiltä ilmakehästä maaperään, vähentää vesistöpäästöjä ja lisää ympäristön lajikirjoa.
Jos vähentäisimme eläintuotteiden kulutusta, ja osa kasvisruuantuotannosta menisikin labraan, voisimme rehuviljan tuotannolta vapautuvalla peltoalalla tuottaa ruokaa vähemmän riippuvaisesti tuontilannoitteista ja -energiasta – ja entistä tehokkaammin.
Se onnistuisi monipuolisella viljelykierroilla, jossa märehtijöitä ja biokaasureaktoreita ruokittaisiin nurmella. Samaan aikaan hyödynnettäisiin maatalouden ja sivuvirrat lannoitteina ja raaka-aineina.
Ympäristön monimuotoisuutta voisi parantaa yhdistämällä puita ja pensaita peltomaisemaan, ja laiduntamalla karjaa läpi Suomen.
Toimittaisiin itse asiassa aivan kuten Artturi Ilmari Virtasen kehittämässä viljelyjärjestelmässä 1950-luvulla, kun Suomi oli vielä ravinne- ja energiaomavarainen hiilineutraali yhteiskunta.
Uusia peltoja ei pidä raivata, mutta olemassa olevia ei kannata hukata. Niitä saatetaan vielä tarvita nopeastikin, kun ilmastonmuutos vie eteläisimpien maiden ravinnontuottokyvyn ja ruokittavana on nykyistä enemmän suita.
Muutos uudistavaan viljelyyn on välttämätön – mutta se voi olla myös toivottu: varsinkin jos siirtymä on viljelijöille oikeudenmukainen ja uudistava tuotanto kannattavaa.
Juuso Joona
Kirjoittaja on maanviljelijä.
Voit keskustella kolumnista 29.7. kello 23.00 asti