Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Ymmärrän perussuomalaisten äänestäjiä. Olen sitä mieltä, että Suomen lähitulevaisuuden ykköskysymys on maahanmuutto.
Vaalien alla maaliskuussa 2023 Tilastokeskus päivitti viime vuoden väestötiedot. Suomenkielisen väestön määrä väheni vuodessa 22 000 henkeä. Samaan aikaan oli uutta väestöä tilastosarakkeeseen ”muut kielet” tullut noin 38 000 henkeä. Tähän lukuun eivät edes kuulu Ukrainan pakolaiset, joita on noin 45 000. Sadantuhannen ”muunkielisen” raja ylittyi maassa vuonna 2000, ja puoli miljoonaa menee rikki tänä vuonna.
Oikeistopopulistit puhuvat väestönvaihdosta. Asia on tapana kuitata vihamieliseksi salaliittoteoriaksi. Fakta silti on, että väestö vaihtuu. Vuodessa kuolee yli 20 000 henkeä enemmän kuin syntyy ja vauhti kiihtyy.
Jos ihmiset katoaisivat yhdestä paikasta, pyyhkiytyisi kartalta joka vuosi keskikokoinen kaupunki, sellainen kuin Kemi, Forssa tai Varkaus. Tulijoille taas tulisi rakentaa vuosittain isompi kaupunki – Kotka tai Kouvola – tai sitten jättiläislähiö kuten Vuosaari tai Hervanta – todellakin joka vuosi uusi! Vuosikymmenessä syntyisi tulijoista Tamperetta paljon suurempi kaupunki.
Uudet suomalaiset ovat taustaltaan, kieliltään ja myös arvoiltaan erilaisia kuin vanhat. Siksi massiivinen maahanmuutto muuttaa yhteiskunnan. Maasta tulee monikielinen, moniuskontoinen ja monikuplainen.
Kielitilaston ryhmä ”vieraskieliset” kertoo ihmisestä vain vähän. Ei se kerro edes kielitaidosta. Somalialaisten vanhempien Suomessa koulua käyvä lapsi, turkkilainen pizzerianomistaja, virolainen rakennusmies ja intialainen tietotekniikan opiskelija ovat erilaisista taustoista. Monet heistä osaavat suomea oikein hyvin, toiset vaihtavat maata monta kertaa elämässään ja unohtavat pian Suomen.
Kun katson Tilastokeskuksen lukuja, pohdin, mahtaako siinä hoivakodissa, johon dementtinä joudun, olla vielä joku, joka ymmärtää kunnolla puhettani, 1900-loppupuolen helsinkiläistä puhesuomen muotoa. Tai luterilaisessa kodissa kasvanutta menneen vuosisadan pikkuporvarillisuutta, joka minusta muistisairaana huokunee kuin hiki.
Sitten huonot uutiset perussuomalaisten äänestäjille. Oikeistopopulistisinkaan hallitus ei maahanmuuttoa pysäytä. Jos sitä yritettäisiin, sakkaisi terveydenhoito, päivähoito, tehtaat – aivan kaikki. Paras argumentti maahanmuuttoa vastaan näyttää sekin jo kadonneen: maahanmuuttajien työllisyysaste on jo lähes sama kuin kantaväestön.
Keskustelu siitä, haluammeko maahanmuuttoa vai emme, meni jo. Siellä se on Jussi Halla-ahon (ps.) Scriptan vieraskirjassa tulevaisuuden kulttuurihistoriaa varten. Nyt pitää käydä toinen keskustelu siitä, miten elämme yhdessä maassa, jossa on kirjava ja moninainen väestö.
Onko tulevaisuuden Suomessa ihmisillä enää mitään yhteistä? Tai pitääkö olla? Pysyvätkö kaikki mukana, kun lähtökohdat ovat yhä erilaisempia? Missä he edes ”pysyisivät mukana”?
Valtiolla on jo liimapurkki, jolla eritaustaiset ihmiset voidaan liittää toisiinsa kiinni siten, että kokonaisuus pysyy joten kuten kasassa, näin ajattelen. Se on tämä suomen kieli. Kysymys on siitä, halutaanko sitä käyttää.
Tein taannoin selvityksen kielistä suomalaisissa yliopistoissa. Tulokset olivat melko hätkähdyttävät, eli lyhyesti: Suomessa saa opiskella ja työskennellä ilman suomen kielen taitoa veronmaksajien laskuun, kunhan kuuluu koulutettuun yläluokkaan.
Professoriksi pääsee Suomeen englanninkielistämään ympäristönsä ilman kielitaitovaatimuksia, mutta työväenluokkaan ei pääse. Pakolaiset ja kouluja käymättömät pannaan TE-keskuksen pakolliselle kielikurssille ennen kuin pääsevät hakemaan siivoojaksi.
Näin maahan syntyvät jälleen erilliset herrojen ja torppareiden maailmat. Herrat puhuvat englantia ja torpparit suomea. Tätä minä vastustan ja kirjoitan siitä kolumneja vaikka maailman tappiin, kunnes asiat muuttuvat. Ja olen torppareiden eli suomen kielen puolella.
Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia, että suomi pysyy maan koulutuksen ja työelämän pääkielenä, jota joutuvat käyttämään niin ylhäiset kuin alhaiset. Muuten tämä ei ole enää Suomi, vaan pelkästään siivu harvaanasutettua taigametsää planeetan pinnalla.
Väestönvaihto on saatu loppuun, kun kansainvälisestä koulusta valmistuneet pellavapäiset porvarislapset Helsingissä eivät enää osaa kunnolla kirjoittaa suomea, mutta Afganistanin viimeiset pizzakuskit haastavat autioituneessa maakunnassa leveää savoa.
Janne Saarikivi
Kirjoittaja on väsynyt entinen professori, joka kirjoittaa koko ajan kolumnia samasta asiasta.
Kolumnista voi keskustella 16.5. kello 23.00 saakka.