Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Katselimme yhden sisarukseni tupaantulijaisissa vanhoja kaitafilmejä omasta lapsuudestamme 1970 - 1980 -luvuilta. Ne oli kuvattu enimmäkseen jouluisin, mutta välillä oltiin mökilläkin tai mäkeä laskemassa.

Oli toki mukava nähdä itsensä ja sisaruksensa pienenä, mutta varsin nopeasti siihen kyllästyi. Lapset ovat lapsia, eivätkä lopulta kovin kummallisia: melko huonoja hiihtäjiä ja totta puhuen muutenkin vähän toisaikaisia.

Lisäksi filmeissä häiritsi se, että koska filmi oli kallista tai pula-aika muuten vain muistissa, niin kohtaukset olivat kovin lyhyitä. Olisi ollut hauska pysähtyä vähän kauemmin katsomaan rainoilla touhuavia mukuloita – ei vain sitä, kuinka he ajavat pulkalla ohi ja päätyvät penkkaan makaamaan tönkkösuolatussa haalarissaan.

Eniten jäin kaipaamaan sitä, että filmeissä olisi nähnyt aikuisia, siis omia vanhempiani ja isovanhempiani. Miltä he näyttivät ollessaan vähän alle kolmekymppisiä? Miltä mummi näytti kun oli yhtä vanha, kuin minä olen nyt?

Sellainen elokuva olisi ollut paljon kiinnostavampaa kuin vain tuijottaa omaa itseään lapsena. Mutta ymmärtää sen toki, että filmaaja – isäni – halusi säilyttää meille muistoksi juuri pienen palan lapsuuttamme.

Silti...

Toinen saman lailla harmittava asia oli kaikenlainen miljöön puuttuminen. Kuinka kiinnostava olisi ollut huolellinen katsaus lastenhuoneisiin, olohuoneeseen, taloon. Tai olisipa päässyt kiertokäynnille jopa isovanhempien taloon Loviisan vanhassa kaupungissa!

Myös 1970-luvun omakotinaapurusto olisi ollut näkemisen arvoinen. Kuinka alastomalta tuoreen asuinalueen on täytynyt aikoinaan näyttää, kun puut eivät vielä olleet kasvaneet ja maisema on täyttynyt pelkistä tasakatoista.

Muutenkin arjen esineet ja toiminnot olisivat kiinnostaneet – siis se ihan tavallinen hengenvaarallinen, arki, joka on liudentunut muistoista pois. Esimerkiksi se, miten viisi, ja sittemmin kuusi lasta matkusti farmari Amazonin takapenkillä ja auton takaosassa. Turvavöistä ei ollut tietoakaan, mutta matkustaminen oli samasta syystä paljon hauskempaa.

Todellinen aikamatka olisi ollut katsaus omaa kirjahyllyyn tai tuiki tavalliseen lauantain ruokahetkeen. Tai ajatelkaa, jos joku olisi keksinyt kuvata kauppareissun! Näkisi ne kaikki sen ajan karkit: Jambot ja Roope Ankan kolikot. Ja kaupan lihatiskin, jossa on kotletteja. Mitähän hedelmiä oli tarjolla, ehkä jotain eksoottista kuten banaaneja ja appelsiineja? Entä limsoja tai sipsejä?

Omassa aikuisiän perheessäni yksi lapsistamme on tehnyt elokuvia siitä saakka, kun oppi kävelemään, eikä ole lopettanut aikuisenakaan – siis elokuvaamista. Ihan alkuun minun piti kuvata piltin varhaistuotannot, koska taiteilija itse ei mitenkään ehtinyt sekä näyttelemään sankaria, ohjaamaan että kuvaamaan.

Olen ikuisesti tyytyväinen siitä, että ymmärsin siinä ohessa ikään kuin ”vahingossa” ikuistaa silloista pihamiljöötä ja taloamme sekä myös niitä ihmisiä, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet kulloiseenkin Hämähäkkimies -produktioon.

Pelkään pahoin, että aika saattaa syödä näiden hämiselokuvien nerokkuutta – varsinkin, kun rainan pahista näytelleestä kolmevuotiaasta pikkuveljestä ei saa kauhean pelottavaa, ei sitten millään. Mutta ajan miljööseen ja arkeen ei kyllästy. Oikeastaan on päinvastoin. Se muuttuu sitä kiinnostavammaksi mitä kauemmaksi siitä aika jättää.

Nykyään jokaisella on kännykässään rajaton mahdollisuus näpsiä kuvia tai kuvata videoita. Koskaan omien lapsien ja arjen muistojen tallentaminen ei ole niin suosittua ja yleistä kuin nyt. Osin ehkä siksi, että kaikki katoaa jonnekin siinä vaiheessa, kun kännykkä tai tietokone hajoaa.

Mutta muistakaa: kuvatkaa muutakin kuin niitä ihania lapsianne. Kuvatkaa myös itseänne, vanhempianne, sisustuksia, taloa, naapurustoa, töitä, öitä... elämää.

Jännimmät muistot jäävät arjesta – etenkin lapsillenne jännimmät. Hehän niitä rainoja joskus katselevat. Silloin kun hautanne päälle jo leijuu syksyn lehtiä, keltaisia ja hauraita kuin vanhat valokuvat.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on kirjailija, jota kiinnostaa arki.

Voit keskustella kolumnista 27.1. klo 23.00 asti.