Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Maantieteelle emme voi mitään. Kun näin sanotaan, ilmeet vakavoituvat. Seuraa hyväksyvää nyökyttelyä. Vanhat miehet havahtuvat päiväunilta. On lausuttu suuri valtiofilosofinen totuus.
Kuten usein filosofisissa lausahduksissa, syvyys on kuitenkin näennäistä ja seurausta sanojen merkityksen hämärtymisestä. Tämän oivalsi 1900-luvun merkittävin filosofi, Ludwig Wittgenstein.
”Maantieteelle emme voi mitään” on koodikielinen mantra. Eihän sillä haluta sanoa, että Ruotsi on Pohjanlahden toisella puolen tai että Kokemäenjoki virtaa länttä kohti.
Oikeasti halutaan väittää, että pysymme ikuisesti alisteisina Venäjälle. Kyseessä on varoitus: jos ärsytämme venäläisiä, he voivat tulla ja tappaa meidät. Kuten he parhaillaan tappavat ukrainalaisia.
”Maantieteelle emme voi mitään” ei tarkoita, että jos ärsytämme ruotsalaisia, he voivat tulla ja tappaa meidät. Ajatus olisi absurdi.
Pelkäämme sanoa asian niin kuin se on, jottemme suututtaisi Venäjää.
Tätä pseudoviisautta on Suomessa hoettu viime päiviin saakka. Ironisinta on, että tokaisu oli alun perin Stalinin. Presidentti Paasikivi vain merkitsi sen muistiin.
Stalinin sanat ovat niin iskostuneet suomalaiseen mielenmaisemaan, että niistä on tullut osa itseymmärrystämme. Tällaisia me olemme, me suomalaiset: urheita ja sinnikkäitä, jotka eivät voi maantieteelle mitään.
Koodikieli oli tietysti osa sodanjälkeistä suomettumista. Se oli järkevää 1950-luvulla, mutta vielä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeenkin nyökyttely jatkui. Maantieteelle emme ei voi mitään, koska Venäjä.
Joskus on käytetty termiä ”uussuomettuminen”. En osaa sanoa, onko se perusteltu, mutta selvää oli, että vielä 2000-luvulla Venäjä pysyi eräänlaisena poliittisena reunaehtona. Sen jokaista murahdusta vatvottiin päiväkausia.
Mikään valtio, varsinkaan pieni, ei tietenkään voi toimia muiden valtioiden mielipiteitä huomioimatta. Vallitsevien olosuhteiden puitteissa se kuitenkin pystyy maksimoimaan toimintapiirinsä. Sitä maksimointia Venäjä rajoitti aina 17.5. saakka, jolloin Suomen eduskunta päätti hakea Nato-jäsenyyttä.
Silloin Suomi harjasi harteiltaan uussuomettumisen viimeiset hilseet. Kuin huomaamatta meistä tuli yhtäkkiä itsenäisempiä.
Enää meidän ei tarvitse pelätä, että venäläiset tulevat ja tappavat meidät. Tai ainakin pelko on paljon, paljon vähäisempi kuin ennen.
Kyse ei ollut pelkästään turvallisuuspolitiikasta vaan kansakunnan omakuvan eräänlaisesta faasimuutoksesta.
Sellaisesta esimerkki on jään sulamisen vedeksi. Silloin vesimolekyylit järjestäytyvät yhtäkkiä uudella tavalla ja alkavat virrata vapaina.
Tätä Nato-hakemukseen liittyvää jään sulamista ja sitä seurannutta identiteettiloikkaa ei ehkä heti osattu korostaa. Se oli ymmärrettävää, sillä Ukrainassa käytiin hyökkäyssotaa. Suomalaiset ajattelivat ensisijaisesti vain tykkejä ja tankkeja.
Pikkuhiljaa tajuntaamme on kuitenkin alkanut hiipiä oivallus: mehän olemme nyt kuin belgialaiset.
Belgialaiset eivät voi maantieteelleen mitään. Silti he uskaltavat solvata saksalaisia mielin määrin ilman pelkoa, että saksalaiset tulevat ja tappavat heidät. Se ei olisi mahdollista, sillä Belgia kuuluu Natoon.
Unohdetaan siis tuo Stalinin mantra. Pelkään kuitenkin, että se on juurtunut niin syvälle mieliin, että siitä on vaikea päästää irti. Mutta yritetään. Se ei enää ole syvä viisaus.
Jollei Venäjä hajoa, se on tietenkin aina naapurimme. Aivan kuten Ruotsi. Ja tietenkin toivomme hyviä suhteita venäläisiin. Mutta enää ne eivät ole eksistentiaalinen pakko.
Tästä eteenpäin turvallisuuspoliittinen katekismus nimittäin selittää lauseen ”Maantieteelle emme voi mitään” uudella tavalla.
Se muistuttaa, että Nato-jäsenenä maantieteemme ei pääty Pohjanlahteen vaan ulottuu pitkälle Eurooppaan ja Atlantin tuolle puolen. Ja fakta on, ettei sille maantieteelle Venäjä mahda mitään.
Toivoisin, että tuleville sukupolville sutkaus ”Maantieteelle emme voi mitään” tarkoittaisi pelkästään, että maannousun myötä Vaasasta pääsee pian kahlaamaan kumisaappaissa Ruotsiin. Kyseessä olisi vain hilpeä ja kaikin puolin jättekiva kielikuva.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 12.1. klo 23.00 saakka.