Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Olen koko ikäni kannattanut niin sanottua pakkoruotsia. Sitä, että kaikkien suomenkielisten koululaisten tulee opiskella ruotsin kieltä.
Pakkoruotsin vastustajat ovat mielestäni olleet nurkkakuntaisia, historiattomia, tunteettomia ja vinoutuneella tavalla isänmaallisia.
Melkein oksensin, kun kuulin että perussuomalaisten tuore suomalaisuusohjelma hyökkää pakkoruotsia vastaan.
Mutta sitten ryhdyin ajattelemaan.
En keksi yhtään järkisyytä, miksi ruotsin kielellä pitäisi olla sellainen asema Suomessa kuin sillä on. Laki määrää niin, mutta eihän laki ole mikään järkisyy.
Perusteluja ruotsin kielen puolesta on monia. Yhteinen historia Ruotsin kanssa kuulostaa hyvältä perustelulta, mutta niin kuulostaisi yhteinen tulevaisuuskin. Yhteinen historia ja yhteinen tulevaisuus Suomella on myös Saksan ja Venäjän kanssa.
Ruotsinkielisten määrä Suomessa ei sekään ole kestävä perustelu. Pitäisikö Suomen toiseksi viralliseksi kieleksi vaihtaa tulevaisuudessa aina se kieli, joka on suomen kielen jälkeen yleisin?
Perusteluissa vilisee sellaisiakin sanoja kuin kulttuuri ja identiteetti, mistä voi päätellä, että hyvät perustelut loppuivat juuri.
Ruotsin kielen merkitys kuulemma kasvaa nyt kun Suomi ja Ruotsi matkaavat yhdessä kohti Natoa. Kuulostaa hassulta. Naton komentokielihän on englanti eikä ruotsi.
Varusmiespalvelun suorittaa nykyisin kaksi kolmesta siihen velvoitetusta suomalaismiehestä. Kantahenkilökunta iloitsee, kun vastentahtoisin kolmasosa ei ilmesty kasarmille.
Miksi ihmeessä ruotsinopiskelun suorittaneita pitää samaan aikaan olla täydet 100 prosenttia? Jos maanpuolustus pärjää kahdella kolmasosalla, luulisi että myös vähemmistökielenpuolustus pärjäisi. Ruotsinopettajillakin olisi mukavampaa.
Itse tykkäsin oikein paljon koulun ruotsin kielen tunneista. Ruotsinopettaja vei meitä Lilla Teaterniin katsomaan ruotsinkielisiä näytelmiä. Erityisesti mieleen jäi Svejk i andra världskriget, koska opettajamme menehtyi esityspäivänä eikä ilmestynyt enää koskaan omalle paikalleen.
Tuon näytelmän on muuten kirjoittanut Bertolt Brecht. Olisin mieluummin nähnyt näytelmän sen alkukielellä saksaksi. Mutta eihän Saksankielistä Teatteria ollut olemassa, eikä ole vieläkään.
Kaikista maailman kielistä osaan parhaiten suomea. Toiseksi paras kieleni on englanti. Ruotsi tulee kolmantena. Tämä on varmaan hyvin yleistä ikäisteni keskuudessa täällä etelässä.
Jos saisin vaihtaa oman ruotsin kielen taitoni jonkin toisen kielen taitoon, tekisin sen välittömästi, ilman häpeän häivää, pohtimatta kenenkään kulttuuria tai identiteettiä.
Olisin milloin tahansa valmis parantamaan saksan taitojani tai venäjän taitojani ruotsin kielen taitojeni kustannuksella.
Olisin valmis jopa luopumaan kaikista ruotsin kielen taidoistani, jos saisin vaihtokaupassa samantasoisen espanjan, kiinan tai vaikkapa japanin kielen taidon. Sori siitä. Ruotsin kieltä nyt vaan ei tarvitse Suomessa eikä edes Ruotsissa.
Suomessa ruotsinkieliset nimittäin vaihtavat keskustelukielen suomeksi, kun aistivat, että suomenkielinen on liittymässä joukkoon. Ruotsissa taas ruotsinkieliset vaihtavat englantiin, jos ruotsin kielen ääntämys ei vastaa paikallisia ihanteita.
Ainoa paikka maailmassa, jossa keskentekoisen ruotsin puhuminen saa myönteisen ja kannustavan vastaanoton, on Ahvenanmaa. Mutta eiköhän tämäkin muuttuisi heti kun Ahvenanmaa liitettäisiin takaisin osaksi Ruotsia.
Sen vielä ymmärtää, että suomenkielisiltä toivotaan ruotsin harrastamista. Mutta on aivan mahdotonta hyväksyä se, että työperäisiä maahanmuuttajia janoavassa Suomessa vaaditaan viranhaltijoita osaamaan sekä suomea että ruotsia.
Luulisi, että vaikkapa Virosta tulleelle lääkärille on tärkeämpää erottaa haima ja perna toisistaan kuin tietää mitä ne ovat ruotsiksi. (Bukspottkörtel och mjälte.)
Tiedän hyvin, että ruotsin kielen vahvan aseman kyseenalaistaminen on veren kaivamista omasta nenästä. Minulla on ruotsinkielisiä sukulaisia, ruotsinkielisiä ystäviä ja ruotsinkielisiä työtovereita. En mielelläni menettäisi heistä ketään.
Enkä menetäkään. He eivät lyö välejä poikki. He eivät edes kommentoi näitä ajatuksiani. Kun seuraavan kerran tapaamme, he valitsevat jonkin toisen puheenaiheen.
Keskustelukieleksi he valitsevat suomen kielen, ihan niin kuin aina ennenkin.
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on riippumaton tarkkailija, en observatör från hängmattan.
Kolumnista voi keskustella 14.12. klo 23.00 saakka.