Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Vierailin ammattikorkeakoulussa kertomassa journalistiopiskelijoille työstäni toimittajana ja kirjailijana. Jotta esitelmäni olisi mahtunut kahteen tuntiin, jouduin rajaamaan sisältöä reilulla kädellä. Päätin keskittyä kertomaan, mitä olen urani aikana media-alasta oppinut.

Vasta myöhemmin tajusin, että minun olisi ehdottomasti pitänyt kertoa opiskelijoille myös siitä, mitä opin ennen kuin minusta tuli toimittaja.

Lukiosta valmistumiseni jälkeen en tiennyt, mihin suuntaan lähtisin. Koska jotain oli silti tehtävä, hain töitä.

Ensin sain paikan kahvilan tarjoilijana, sitten erilaisia pestejä ruokakaupoissa. Ne eivät ehkä olleet niitä töitä, joita olisin halunnut tehdä, saati sellaisia joita olisin pitänyt merkityksellisinä, mutta toisaalta taas… kaikkea ei voi saada. Varsinkaan silloin, kun oma kokemus työstä ja elämästä on hyvin rajallinen. Kuten nuorena ja nuorena aikuisena on. (Tämä ei tietenkään koske esimerkiksi lapsityöläisiä. Mutta varmaan heillä on kiire valmistaa meille länsimaalaisille halpoja vaatteita eivätkä he siksi tule tätä kolumniakaan näkemään.)

Olen lukenut useita artikkeleita, joiden mukaan suomalaiset nuoret aikuiset haluavat työnsä olevan merkityksellistä. Työn olisi hyvä olla niin vapaata kuin mahdollista ja siinä tulisi olla mahdollisuuksia vaikuttaa. Laura Voutilaista lainaten: “No hitto – miks ei?!”

Itsekin ajattelin nuorena aikuisena, että haluan tehdä elämässäni pelkästään mukavia asioita.

Suunnittelin, että voisin soittaa levyjä radiossa, ja siinä sivussa kirjoittaa kolumnia lehteen.

Vähemmän ajattelin sitä, millä tiedolla ja taidolla olisin nuorena aikuisena tällaista palettia pyörittänyt. Olisinko oikeasti ollut hyvä tekemään radio-ohjelmaa? Tuskin – mutta tykkäsin musiikista!

Entä millaisia hyödyllisiä aiheita olisin käsitellyt kolumneissani? Ehkä sitä, miten inhottavalta tuntui herätä baari-illan jälkeen kun hiukset haisivat tupakalle. Miksi olin polttanut kokonaisen askin kun yhteen iltaan olisi riittänyt puolikas? Tai sitä, miten suuri vääryys oli, etten päässyt yliopistoon opiskelemaan uskontotieteitä, vaikka sentään selasin ennen pääsykokeita kahvilassa pääsykoekirjaa.

Epäilemättä yliarvioin nuorena aikuisena oman osaamiseni, ja sitten ihmettelin, kun en päässyt tekemään asioita, joita olisin halunnut tehdä. Eikä siinä ole mitään outoa. Koska jos ei nuorena ja nuorena aikuisena saa olla vähän pihalla, koska sitten?

Olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan nimenomaan ne työt, joita tein nuorena aikuisena olivat minulle merkityksellisiä. Ainakin opin sen, mitä en halua työkseni tehdä.

Opin sen, etten halua enää koskaan lämmittää mikrossa kinkkutorttua ihmisille, jotka vaivautuvat hädin tuskin tervehtimään minua. Ja sen, etten halua viettää viittä päivää viikossa niiskuttaen 12-asteisella hedelmä-vihannes-osastolla.

Ja sen, että kun kahvilassa pomoni aviomies taputtaa minua “vaivihkaa” takapuolelle, on ensireaktioni syyllistää teosta itseäni, (“Meillä tarjoilijoillahan on nämä sexyt, nilkkoihin asti ulottavat puuvillamekotkin”), ja vasta sen jälkeen alkaa miettiä sitä, voisiko jotain vikaa sittenkin olla miehessä. Ja että tuollaisen jälkeen kestää yllättävän kauan, että rohkenen nostaa kytkintä, ja että silloinkin saan sanottua syyksi vain, että kiitos kun sain mahdollisuuden kehittää itseäni tässä työpaikassa, mutta nyt minusta tuntuu, että olen valmis uusiin haasteisiin.

Mitä enemmän olen töitä tehnyt, sitä kiitollisempi olen siitä, mitä teen nyt. Ei niin, että kirjoittaisin tätäkään kolumnia onnesta soikeana, mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan. (Jos ette, niin kolumnista voi keskustella 3.11. klo 23.00 saakka. Luen kommentit, mutten vastaa.)

Kokemus on osoittanut, että jokaisessa työssä on hyvät ja huonot puolensa. Ja että niin kauan kuin joku maksaa minulle, voin tehdä muitakin kuin niitä asioita, jotka koen erityisen merkitykselliseksi. Niitä varten on vapaa-aika.

Lisäksi: jos nuorten aikuisten täytyy päästä töihin, jossa he kokevat olevansa oleellisten asioiden äärellä, kuka tekee työt, joihin on vaikea löytää tekijöitä?

Jos robotit joskus korvaavatkin ihmiset työelämässä, on esimerkiksi Uudenmaan alueella toistaiseksi tarvetta muun muassa lähihoitajille, sairaanhoitajille ja terveydenhoitajille sekä psykologeille. Ja ennen kuin sanotte, että eiväthän kaikki voi alkaa hoitajiksi, niin ehkä eivät, mutta moni voisi. Ainakin monia tarvittaisiin.

Ehdotankin, että seuraavan kerran kun nuorilta aikuisilta kysytään, mitä he työltään haluavat, voisi joku esittää lisäkysymyksen: “Mutta miksi joku maksaisi sinulle siitä?”

Sisko Savonlahti

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.

Kolumnista voi keskustella 3.11. klo 23.00 saakka.