Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
On marraskuun alku ja olen matkalla Yhdysvaltioihin. Matkani on edennyt Islantiin, jossa olen viettänyt muutaman hieman viluisen, mutta elämyksellisen stop over -päivän.
Odotellessani Keflavikin lentokentällä lentoani Bostoniin kuulen, ettei yksikään yhtiön kone nousisi ilmaan enää sinä päivänä. Raivoisan tuulen takia myös tie Keflavikista Reykjavikiin on laitettu poikki. Sataa ja salamoi. Korvaavan lennon saan vasta kahden vuorokauden päähän. Sähkötkin katkeavat. Kartta-ja hotellisovelluksia selaillessani tiputan puhelimeni jäätikölle. Kaput. Great.
Hetken puhalleltuani alistun kohtalooni ja ajattelen, että tutustutaan sitten Keflavikiin: noin 15 000 asukkaan kaupunkiin, joka meille turisteille tarkoittaa vain lentokenttää ja kenties matkaoppaan mainintaa taannoisesta Keflavikin Nato-tukikohdasta.
Ehkä näin oli tarkoitettu. Islantilainen luonto - puhumattakaan kunnon myrskystä - muistuttaa ihmisen pienuudesta samalla tavalla kuin kirkkaan tähtitaivaan tuijottelu, ja saa skeptikonkin kohtalonuskoiseksi.
Olen usein pohtinut, mikä on tämän pienen maan vahvan kansallisen itsetunnon salaisuus. ”Islannin ihmeen” eli käsittämättömien urheilumeriittien lisäksi sekin, että noin 320 000 asukkaan kansa on saanut säilytettyä oman, muinaisskandinaavia muistuttavan kielensä ja rikkaan kirjallisen kulttuurinsa, on mielestäni aina ollut kovin ihmeellistä. Ehkä keflavikilaiset voisivat opettaa minulle jotain itsetunnosta.
Koska en voi piiloutua turvallisesti kännykkäni taakse, pääsen nopeasti juttusille paikallisten kalastajien kanssa. Kalastusaluksetkaan eivät lähde liikkeelle myräkän takia, joten kalastajat saavat rauhassa viettää vapaapäivää ja harrastaa penkkiurheilua odotellessaan merenkäynnin rauhoittumista. Asetun osaksi leppoista joukkoa, nakertelen kuivattua turskaa ja yritän löytää itsestäni urheiluhullun päästäkseni mukaan tunnelmaan.
En ylläty huomatessani, kuinka intohimoisesti keflavikilaiset suhtautuvat jalkapalloon, sillä koko maailmahan riemuitsee islantilaisten futismenestyksestä. Mutta se on minulle hienoinen yllätys, kuinka kova juttu koripallo heille on. Selitykseksi kerrotaan, että Nato-joukkojen läsnäolo sai aikoinaan keflavikilaiset innostumaan lajista. Keflavikissa siis toimi Naton tukikohta vuodesta 1951 aina vuoteen 2006 saakka, joten kaupungissa eleli vuosikymmenten ajan tuhansia jenkkisotilaita perheineen.
Amerikkalaisten ansiota on kuulemma myös se, että Keflavikia pidetään Islannin rock-pääkaupunkina, jenkit kun toivat piskuiseen kaupunkiin uusia musiikkivaikutteita. Keflavikissa on Islannin rock’n roll –museo, ja monet islantilaisten rakastamat artistit ovat lähtöisin Keflavikista.
Vaikka Naton sotilaiden lähdöstä Keflavikista on jo toista kymmentä vuotta, jenkkien vaikutusta yhteisön arkeen ei voi olla huomaamatta edelleen. Bagelit, popparit ja M&M:t ovat ujuttautuneet normipäivien ostoskoreihin, englantia puhutaan sujuvasti amerikkalaisittain, monen sukuun kuuluu ainakin mutkan kautta amerikkalaisia, ja ulkomailta tuleviin vaikutteisiin suhtaudutaan uteliaasti.
Toki jenkkisotilaiden jalkautuminen kaupunkiin ja etenkin yöelämään aiheutti kahnaustakin, mutta päällimmäisenä ruohonjuuritasolla vaikuttaa olevan tunne, että amerikkalaissotilaiden läsnäolo oli keflavikilaisten mielestä vain hyvä asia. Omia asevoimia Islannilla ei ole koskaan ollut.
Koko pienelle yhteisölle oli kova isku, kun Nato-joukot yhtäkkiä häipyivät vuonna 2006. Työpaikkoja katosi ja talous kärsi. Pahin tosin oli vasta edessä, sillä vuonna 2008 Islannissa tapahtui maailmahistorian laajimmaksi kansalliseksi pankkikriisiksi sanottu romahdus.
Nyt Islannin taloudella menee taas lujaa. Bruttokansantuote on kasvanut hurjaa vauhtia viime vuosina, ja se on pääasiassa turismin ansiota. Turismi on nyt Islannissa suurempi toimiala kuin kalastus. Islanti tuntuu toivottavan tervetulleeksi muutkin kuin visaa ahkerasti vinguttavat turistit. Syksyllä tehdyn mielipidekyselyn mukaan Islanti on asenneilmapiiriltään maailman vastaanottavaisin maa siirtolaisille. Ja mitä tulee Nato-joukkoihin: viime vuonna Yhdysvallat ja Islanti allekirjoittivat sopimuksen, joka mahdollistaa Yhdysvaltojen joukkojen väliaikaisen paluun Islantiin.
Myrskyn laantumista odottelevat keflavikilaiset antavat minulle muistutuksen siitä, että hyvä itsetunto auttaa suhtautumaan muihin avoimesti ja uteliaasti - myös kansakuntana – ja että avoimuus kannattaa, ainakin jos haluaa kehittyä ja menestyä.
Mutta mistä islantilaisten viehättävä itsevarmuus kansakuntana sitten oikein kumpuaa? Viikinkiperimästä, myyttisistä saagoista, joita he rakastavat, vai karaistumisesta eristyksissä ja kovissa luonnonolosuhteissa? Vai siitä, että kansa on niin pieni, että lähes kaikki ovat sukua keskenään. Islantilaisillahan on oma nettisovelluskin, jolla voi varmistaa, ettei vain satu osumamaan treffeille läheisen sukulaisensa kanssa.
Vastausta en keksi vieläkään, mutta ainakin islantilaisia tuntuu yhdistävän pikemminkin yhteinen perintö ja yhteiset tavoitteet kuin ulkoa tuleva uhkakuva tai -kuvitelma. Niinpä heidän ei tarvitse suhtautua muihin puolustusasemista, ja isänmaallisuuskin henkii vastenmielisen kiihkomielisyyden sijaan tervettä ylpeyttä ja positiivista yhteishenkeä.
Maria Markus
Kirjoittaja on jyväskyläläinen vapaa toimittaja, joka tekee juttuja Suomesta ja ulkomailta monenlaisiin medioihin. Häntä ajaa eteenpäin ehtymätön uteliaisuus, ja toimittajan työ on hänelle tutkimusmatka yhtä lailla maailmaan kuin itseensäkin. Hän on työskennellyt myös pohjoismaisen yhteistyön sekä EU-politiikan parissa.