Nykyisin enemmistö valkoisista amerikkalaisista uskoo, että mustien köyhyys johtuu muusta kuin syrjinnästä. Avoin rasismi on vähentynyt, mutta piilorasismi on juurtunut syvälle.
Ravintoloitsija R.L. Butlerin kuppi täyttyi sillä hetkellä, kun amerikkalaisen jalkapallon pelaajat polvistuivat Yhdysvaltain kansallishymnin aikana protestina mustien huonolle kohtelulle.
– Me emme tue urheiluasuihin sonnustautuneita miehiä, jotka polvistuvat ja häpäisevät maamme, Butler puhisi Facebookissa.
Kärkäs kirjoitus keräsi nopeasti satoja kommentteja, monet puolesta, monet vastaan. Kyse ei ollut mistään pikkujutusta, sillä Butlerin sporttibaarissa amerikkalaista jalkapalloa oli katsottu 35 vuoden ajan. Kohta sosiaalisessa mediassa kiisteltiin sananvapaudesta ja isänmaallisuudesta, lipunpolttajista ja Vietnamista, kunnon amerikkalainen riita siis.
Sen ytimessä oli rotu.
**Mustat ovat edelleen **köyhempiä, kipeämpiä ja huonommin koulutettuja kuin valkoiset amerikkalaiset. Näin on siitä huolimatta, että rasismin määrä Yhdysvalloissa on romahtanut viimeisen 50 vuoden aikana.
Vuonna 1958 vain neljä prosenttia amerikkalaisista kertoi hyväksyvänsä rotujen välisen avioliiton. Nykyään luku on lähes 90 prosenttia. Rasistiset asenteet tuomitaan julkisessa keskustelussa laajalti ja rotuja tasa-arvoinen kohtelu on yleisesti hyväksytty päämäärä. Sanakirjat kertovat nekin muutoksesta. Afroamerikkalaisia ei ole aina kutsuttu afroamerikkalaisiksi.
Miksi tämä valtava asennemuutos ei ole heijastunut mustien taloudelliseen asemaan?
Kysymys jakaa Atlantin takana niin sosiaalipolitiikan tutkijoita, poliitikkoja kuin äänestäjiäkin. Mustien tilanteesta itsessään ei ole Yhdysvalloissa erimielisyyttä. Se on huono.
Riita syntyykin, kun kysytään miksi.
Monen valkoisen on vaikea uskoa, että Barack Obaman presidentiksi valinnut maa on todella niin rasistinen kuin Black Lives Matter -protestoijat väittävät. Marssijoiden mukaan poliisiväkivaltaa vähättelevä presidentti Donald Trump on elävä todiste maan rasistisuudesta.
Tämän artikkelin alussa oleva video kertoo Baltimoressa kuolleen Freddie Grayn tapauksesta. Gray kuoli sairaalassa viikko sen jälkeen, kun hänen selkärankansa oli murtunut pidätyksen yhteydessä.
Grayn kohtalo ei ole poikkeuksellinen tapaus. Amerikassa ruumishuoneet ovat täynnä nuoria mustia miehiä.
Pitkään kyteneen kiistan symboliksi on syksyn mittaan muodostunut amerikkalaisen jalkapallon pelaajien protesti kansallislaulun aikana. Pelikentälle polvistuneet pelaajat lähettävät viestin: rasismi on edelleen ongelma Yhdysvalloissa.
Amerikkalaisten suosima selitys mustien heikkoon asemaan on institutionalisoitunut piilorasismi.
Tunnetuin esimerkki tällaisesta rasismista on crackista ja kokaiinista annettavat erilaiset rangaistukset. Kummatkin huumausaineet ovat kemiallisesti lähes identtisiä, mutta yhden crackgramman hallussapidosta saa tuomioistuimessa saman rangaistuksen kuin 18 kokaiinigrammasta. Takavuosina suhdeluku oli 1:100.
Laki on kaikille sama, mutta kokaiinia halvempi crack on Yhdysvalloissa levinnyt etenkin mustien keskuuteen. Tutkijoiden mukaan monet instituutioiden omaksumat käytännöt paljastuvatkin lähemmässä tarkastelussa mustia syrjiviksi. Kovat vankeusrangaistukset esimerkiksi kohdistuvat rikostyyppeihin, joihin syyllistyy useimmiten musta kuin valkoinen tekijä.
Myös markkinavoimilla on taipumus vahvistaa syrjintää.
Kun autovakuutuksen hinta määritellään asuinalueen postinumeron perusteella, monet mustat kuljettajat ovat joutuneet maksamaan automaattisesti korkeimman riskiluokan maksun. Kriitikoiden mukaan kyseessä on niin sanottu "ghettovero".
Vakuutusmatemaatikko ei ehkä allekirjoittaisi tätä nimitystä, mutta seisoisi lukujensa takana. Niin kauan kun liiketoiminta perustuu todennäköisyyksiin, ihmisiä on järkevämpi kohdella ryhminä kuin yksilöinä. Slummissa auto kolhiintuu todennäköisemmin kuin hienostoalueella.
**Sama yleistämisen logiikka **pätee esimerkiksi mainoksiin. Tutkimusten mukaan mustille amerikkalaisille suunnataan enemmän roskaruokamainoksia kuin valkoisille.
Tällaisessa kohdentamisessa ei ole itsessään mitään väärää, sillä markkinatutkimukset kertovat, että mustat syövät enemmän pikaruokaa kuin valkoiset.
Ruokatottumuksilla ja ihonvärillä ei ole kuitenkaan mitään luonnollista yhteyttä. Niin valkoisten kuin mustienkin makutottumukset syntyvät mainonnan ja heille tarjottavien vaihtoehtojen kautta.
Mustien taipumus ostaa edullista ruokaa on alun perin syntynyt köyhyydestä, mutta vuosien kuluessa se on pikkuhiljaa muuttunut taloudellisista tekijöistä riippumattomaksi tottumukseksi.
Fiksu yrittäjä tietää tämän ja perustaa salaattibaarinsa valkoiselle asuinalueelle. Avoin kysymys on, voiko häntä syyttää rasismista.
Markkinoiden taipumus vahvistaa jo olemassa olevia ilmiöitä on ongelma etenkin Yhdysvalloissa, jossa kilpailu on nähty patenttiratkaisuna lähes kaikkiin yhteiskunnan ongelmiin.
Hampurilaiskaupan opeilla ei ole aina pärjätty. Koulujen ja opettajien entistä kovempi kilpailuttaminen on johtanut siihen, että koulut ovat nyt rodullisesti enemmän eriytyneitä kuin 1960-luvulla. Lähes täysin mustien peruskoulujen määrä on Yhdysvalloissa kaksinkertaistunut sitten 2000-luvun alun.
Tämä ei ole ollut kenenkään päämäärä.
Institutionalisoituneen piilorasismin koukku onkin juuri siinä, että se toimii monimutkaisten rakenteiden kautta ilman, että kukaan varsinaisesti haluaa syrjiä ketään. Sosiologi Eduardo Bonilla-Silva on kutsunut sitä "rasismiksi ilman rasisteja".
Kuulostaako vähän vaikealta? Sitä se onkin.
Piilorasismia on vaikea havaita ja ymmärtää. Sosiaalisen median aikakaudella rasistiset kommentit on helppo huomata, mutta järjestelmään juurtunutta rasismia täytyy etsimällä etsiä.
Tällä on merkitystä, sillä suuri yleisö ei pidä vaikeista asioista. Piilorasismi on akateeminen vastaus mustien heikolle asemalle. Se on myös selitys, johon yhä harvempi amerikkalainen uskoo.
Vuonna 2013 tehdyssä laajassa asennetutkimuksessa 83 prosenttia valkoisista arvioi, että mustien huonompi yhteiskunnallinen asema johtuu "jostain muusta kuin syrjinnästä".
Mielenkiintoista on, että vuosikymmenten saatossa yhä useampi musta amerikkalainen on alkanut näkemään asian samalla tavalla.
Mikä tämä toinen syy sitten voisi olla?
Yhdysvaltojen julkisessa keskustelussa demokraatit tarjoavat syyksi sukupolvelta toiselle periytyvää köyhyyttä, republikaanien syyttävä sormi taas osoittaa passivoivaa sosiaaliturvaa.
Kummatkin selitykset ontuvat.
Köyhyys tarttuu Yhdysvalloissa mustiin valkoisia tiukemmin. Yli puolet köyhimpiin mustiin perheisiin syntyneistä lapsista on köyhiä aikuisenakin. Valkoisista lapsista suuri osa nousee elämänsä aikana vanhempiaan ylempiin tuloluokkiin.
Syitä voi etsiä tilastoista. Lähes 70 prosenttia mustista perheistä on yksihuoltajatalouksia. Avioerot eivät taas ole tavattomia yhteiskunnassa, jossa joka kolmas musta mies joutuu jossain vaiheessa elämäänsä vangituksi. Tämä heijastuu edelleen elinikään. Esimerkiksi Baltimoressa valkoisten eliniänodote on kuusi vuotta pidempi kuin mustien.
Konservatiivien mukaan tällaiset tilastot ovat oire suuremmasta ongelmasta. Mustien ahdingon pohjimmainen syy on vastuuttomuuden ja passiivisuuden kulttuuri, jota valtion sosiaalituki ruokkii.
Republikaaniedustaja Paul Ryan sanoi asian muutama vuosi sitten kaunistelematta.
– Meillä on kaupungeissa sukupolvia miehiä, jotka eivät edes ajattele työntekoa tai työn kulttuurin oppimista tai arvostamista. Tässä on kyse todellisesta kulttuurisesta ongelmasta, johon on puututtava.
Ryanin kommentti tuomittiin laajalti rasistiseksi. Vain sana "musta" puuttui.
Tämä lukkiutunut asetelma jättää vain vähän tilaa yhdysvaltalaiselle köyhyyskeskustelulle. Sitä taas ei voi käydä puhumatta samalla mustien asemasta.
**Synkästä tilanteesta huolimatta **amerikkalaiselle optimismille on kuitenkin vielä sijansa.
Kun ruotsalainen sosiologi Gunnar Myrdal teki uraauurtavaa tutkimustaan etelävaltioiden rasismista 1930-luvun lopulla, mustien asema Yhdysvalloissa ei juuri kiinnostanut suurta yleisöä maan rajojen ulkopuolella.
Euroopan suuri kysymys oli tuolloin juutalaisten asema Saksassa. Kuuluisana tutkijana Myrdal joutuikin usein vastaamaan, näkikö hän juutalaisten ja mustien kohtelussa yhtäläisyyksiä.
Hänestä suurin ero oli siinä, että amerikkalaiset häpesivät rotusortoa. Se soti vastoin tasa-arvoisen yhteiskunnan ihannetta. Tämän myönsivät jopa rotusorron kannattajat.
– Mikään kansa ei ole ollut koskaan yhtä innokas etsimään ja julistamaan omia puutteitaan kuin amerikkalaiset, Myrdal kiteytti.
Vääryydelle allerginen kansanluonne selittyy Yhdysvaltojen monimuotoisuudella. Kun ihmisiä ei yhdistä mikään muu kuin ideologia, yhteisistä opinkappaleista halutaan pitää tiukasti kiinni.
Amerikkalainen huomauttaa helposti, että maan perustuslaki lupaa tasaveroisen kohtelun ja antaa oikeuden osoittaa mieltään. Siksi sen henkeä ja puolustajia pitää myös kunnioittaa, toinen jatkaa.
Tämä ristiriita saa jalkapalloilijat polvistumaan urheilukentille ja presidentti Donald Trumpin vaatimaan heidän erottamistaan.
Erimielisyys ei koske ihanteita vaan sitä, miten kaukana Yhdysvallat on niistä.
Artikkelin toimittaja on Jani Parkkari. Minidokumentin toimittaja on Antti Kuronen, editoija Lauri Ylitalo.
Lisää minidokumentteja täällä:
Koulutyttö Autumn kertoo elämästään itsemurhien koettelemassa kylässä Kanadassa – "En halua, että kukaan kuolee"
Lisää aiheesta:
Orjien jälkeläiset eivät tingi vapaudestaan – Batesilla on ase eteisessä, sängyn alla ja vaatenaulakossa