Ikkunan kolumni

Ikkuna on Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan palvelu, joka kokoaa yhteen mielipiteet ja näkökulmat, keskustelee ja hakee ratkaisuja. Ikkunan kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

> Kaikki kolumnit löydät täältä
> Ykkösaamussa kuullut kolumnit Areenassa ja podcasteina
> Tutustu Ikkunan kolumnistikaartiin

Monet kerrat seistessäni keväisessä lumisateessa kuuntelemassa vappupuheita olen ajatellut, kuinka kovaa hommaa poliitikon työ lopulta on. ”41 vuotta julkisena kusitolppana riittää”, summasi keskustalainen pitkän linjan poliitikko Hannes Manninen uraansa vuonna 2010, kun päätti olla enää asettumatta vaaleissa ehdolle. Ex- ministeri katsoi median menneen poliitikkojen arvostelussaan jo kohtuuttomuuksiin ja koki ”vasikoita olevan joka paikassa”.

Se on ammatinvalintakysymys, kuten sanotaan. Amerikkalainen tähtijournalisti ja yhteiskuntakriitikko Howard L. Mencken (1890–1956) totesi aikoinaan, että kun journalismi on kohdallaan, sen suhde politiikkaan on kuin koiran suhde lyhtypylvääseen. Jos katsoo eri ammattien arvostuksesta tehtyjä tutkimuksia, media on onnistunut. Poliitikkoja heikommin niissä pärjäävät vain puhelinmyyjät. Työnkuva ja pärjäämiseen vaaditut ominaisuudet eivät näissä kahdessa hommassa lopulta lienekään kovin kaukana toisistaan.

Ei silti, etteikö poliitikon olisi mahdollisuus suistua arvostuksessaan vielä tätäkin alemmas. Eläinvertauksiin viehtynyt Mencken nimittäin totesi, että vain yksi olio pärjää viheliäisyydessä ja säälittävyydessä työnsä vaaleissa menettäneelle poliitikolle: eläkkeelle jäänyt siitosori. Eikä kynnettävä sarka paljoakaan vähemmän kyiseksi muutu, vaikka menestystä ja uranousua siunaantuisikin. ”Tässä tehtävässä sana ’kusitolppa’ saa aivan uuden ulottuvuuden”, kiteytti taannoin Alexander Stubb maisteltuaan runsaan puoli vuotta pääministerinä olemisen herkkua. Tämä sai minut pohtimaan, että vappuna voisimme muistaa myös näitä politiikan työläisiä, ehkäpä suorastaan jopa kunnioittaa heitä juuri heidän työnsä haasteita käsittelevällä vappupuheella. Tuumasta toimeen.

**Ystävät, toverit! **

Vappu on työväen, ylioppilaiden ja kevään riehakas karnevaali. Aivan kaikki eivät kuitenkaan voi heittää vapaalle, sillä on ammattikuntia, joiden edustajat joutuvat painamaan vappuna niska limassa duunia. Järjestysvallan, pelastustoimen ja terveydenhuollon ammattilaiset tarjoavat turvaverkon, jonka suojissa me kansalaiset voimme keskittyä olennaiseen luottaen siihen, että jos homma meinaa mennä överiksi, joku puuttuu peliin, tai että ainakin jälkihoito on tarpeiden mukaista ja tehokasta.

Poliisien, palomiesten, lääkärien ja sairaanhoitajien ohella vappuaan työn merkeissä viettävät myös poliitikot. Vappupäivänä ilma on vanhan ja sen päälle otetun uuden viinan lemun ohella sakeana poliittisesta markkinointiviestinnästä. Historian saatossa vapun poliittinen väripaletti on mukavasti kirjavoitunut ja nykyisin on riistokapitalistisen luokkavallan punahehkuisen tuomitsemisen ohella tarjolla mm. vihervappua, perusvappua ja porvarivappua. Vahvojen elämysten ja henkeäsalpaavien kontrastien ystäville suosittelen kristillisdemokraattien vappujuhlaa, mieluiten Päivi Räsäsen tähdittämänä. Vapun synnintäyteisessä juhlamaisemassa se on vähän niin kuin black metallia kirkossa kuuntelisi, käännettävät kääntäen.

Poliitikot ovat todellisia vapun sankareita. Säästä piittaamatta he seisovat asemapaikallaan ilosanomaansa jakamassa ja hallitusta kulloistenkin koalitiokonjunktuurien mukaisesti joko hakkumassa tai ylistämässä. Poliittisille puhujille vappu on mahdollisen taidetta ja vaihtoehtoisten faktojen riemujuhlaa. Vappuna poliitikot panevat parastaan toteuttaessaan Churchillin kovimmissa mahdollisissa oloissa koeteltua maksiimia: poliitikolla on oltava kyky ennustaa, mitä tapahtuu huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa ja ensi vuonna, ja kyky selittää, miksi niin ei sitten tapahtunutkaan. He eivät lannistu, vaikka kuulijoita olisi vain kourallinen ja vaikka tämän kourallisenkin ylioppilas- tai muu lakki olisi kunnon lasinaulalla päässä kiinni.

Vappua voisikin viettää myös poliitikkojen juhlana, sillä kyllä hekin yhden juhlapäivän vuodessa ansaitsevat. 24/7-somemaailmassa poliitikoista on tullut jonkinlaisia lasikuutioavokonttorin ihmistikkatauluja, joiden tekemisiä kyttäävät ja kritisoivat median palkkakätyreiden lisäksi netin anonyymit lahtarikaartit, nuo tiedon valtateiden kalvakat Kornilovit virtuaalisine kasakan pamppuineen ja kanssasantarmeineen. Siinä on paksunahkaisimmankin samurain bushido koetuksella, kun on pelkkää Egyptiä tarjolla, kun nujerrusta ei seuraakaan armo ja kun hillotolppa vaihtuu kusitolpaksi. Ja vaikka juuri nyt tuulta purjeissa ja hyviä kasvukelejä olisikin, mikään ei takaa, etteikö jo huomenna pursi voi karahtaa karille tai touon viedä halla.

Rakkaat ystävät, hyvät toverit, armaat tunarit!

Jokainen Äpynsä, Vappuneekerinsä, Tamppinsa ja Sulkasatonsa lukenut tietää, että myös hoiperteleva huumori kuuluu vappuun kuin rusinat simaan. Niinpä haluan lopuksi saatella vappunne oikeaan nousukulmaan poliittisella anekdootilla. Mahdolliset liittymäkohdat todellisuuteen ovat puhdasta sattumaa ja täysin tahattomia.

Timo Soini ja Ville Niinistö (nimet muutettu) olivat ulkoasiainvaliokunnan kansanhurmaus- ja vaalilupaustenpitämisjaoston opintomatkalla Valko-Venäjällä, kun heidät otettiin kiinni ja vangittiin vakoilusta epäiltynä. Kansainvälisen yhteisön protesteista ja todistusaineiston hataruudesta huolimatta valtiorikostuomioistuin langetti heille kuolemantuomion. Teloituspartion edessä heiltä kysyttiin viimeistä toivomusta. ”Isänmaallisena miehenä haluaisin vielä laulaa Suomen kansallislaulun”, esitti Soini. ”Siinä tapauksessa minun on viimeisenä toiveenani pyydettävä, että ammutte minut ensin”, ilmoitti tähän Niinistö.

Jos pahoitit mielesi, palautuu vappumielesi, kun käännät nimijärjestyksen päinvastaiseksi ja laitat kansallislaulun paikalle vaikkapa vihreiden periaateohjelman. Voit myös kokeilla, miten toimivat Petteri Orpo ja Li Andersson.

Markku Jokisipilä

Markku Jokisipilä on historiantutkija ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja. Hänen mielestään poliittisen taidon ydinolemuksen ehkä parhaiten on kiteyttänyt Paavo Väyrynen taannoisen tv-tentin toteamuksessaan "En ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin".