Sanotaan, ettei karismaa voi ostaa eikä oikeastaan opetella. Joko sitä on tai ei ole. Ei ole sattumaa, että suurista johtajista ja hallitsijoista puhutaan juhlavin korulausein vuosisatoja ja -tuhansia myöhemmin. Karisman ja lahjakkuuden avulla saavutetaan usein ne uroteot, mistä me edelleen koulussa luemme tai kiinnostuksen kohteina opettelemme.
Kukaan oman ikäluokkani edustajistani ei ollut edes syntynyt, kun muuan Pele teki taikojaan jalkapallokentillä. Suomen täyttäessä sata vuotta, muistelemme Mannerheimia kaikkien aikojen johtajana, vaikkei meillä todellisuudessa ole hänestä muuta käsitystä kuin mitä historian kirjoihin on kirjoitettu. Vielä nuoremmille, jopa Saku Koivun johtajuus ja karisma ilmenevät tietyllä tavalla mystisenä, koska kaikki nyt jääkiekkotietoutta ahmivat nuoret, eivät olleet vielä syntyneet, tämän piirtäessä taikojaan kansainvälisille jääkankaille. Jokainen tulkitsee historiaa ja johtajuutta omalta kantiltaan ja omien kokemuksiensa kautta, mutta edellä mainittujen yhteydessä ei puhuta sattumasta, miksi heidät muistetaan. Heissä yhdistyy karisma ja johtajuus.
Kun sain tiedon Matti Hagmanin kuolemasta, tuntui sisältä tyhjältä. Miten on mahdollista, että Hakkia ei enää ole? Eiväthän hakit vain kuole. Hagmanin merkitys jo pelillisesti suomalaisessa jääkiekkoilussa on mittaamattoman suuri, mutta se tunne, minkä Hagmanin kuolema jättää, ei sittenkään liity pelkästään pelillisiin ansioihin jäällä. Karismasta väitellyt tohtori Tuomo Takala on määritellyt karisman ominaisuuksia ja niihin kuuluvat seuraavat termit: viehkeys, ylenpalttisuus, mielentyyneys, mystiikka, positiivinen energia, viehätysvoima ja sähköisyys. Hakki.
Mystiikkaa Hagmanin ympärillä eivät vähennä ne lukuisat tarinat HIFK:n pukukopista hänen aktiivivuosinaan. Häneen henkilöityi aikakausi suomalaisessa jääkiekossa, joka pitää sisällään myös aikakaudelle tyypillisiä lieveilmiöitä, kuten kosteat saunaillat, eikä niihin aina tarvittu sitä saunaakaan. Velikulta velikultien aikakaudella.
Lajien suuruksista puhuttaessa ja kirjoitettaessa on vaikea yksilöidä ja pilkun tarkasti osoittaa, mikä nosti heidät omaan luokkaansa. Hagmanin tapauksessa pelilliset ansiot puhuvat kaiken oleellisen, mutta kaukalon ulkopuolella Hakki oli Hakki. Hagman tuntui todelliselta, hän ei paistatellut otsikoissa mielipiteidensä kanssa tai politikoinut lajin syövereissä niin, että hänen jätkämäinen karismansa tuntuisi etäiseltä. Päinvastoin. Hakki tuntui hyvin maanläheiseltä kuin yhdeltä meistä. Ajoittaiset vaikeudet kaukalon ulkopuolella myös inhimillistivät kuvaa kiekkotaiturista. Hagman teki virheitä, hän ei missään tapauksessa ollut täydellinen, eikä koskaan niin väittänytkään. Oli helppo pitää rosoisesta, elämän kuluttamasta miehestä.
Hagman ei unohdu koskaan. Hänen perintönsä suomalaisessa kiekossa on niin vahva, että hänet tullaan muistamaan aina yhtenä suurista. Hakit eivät kuole, he vain siirtyvät vieraskiertueelle palatakseen taas kotiin kun sen aika on.