Sosiaalidemokraattien puoluekenttä oli keväällä syvässä hämmennyksen tilassa. Se johtui paljolti roisista vaalitappiosta ja sitä edeltäneestä epäonnistuneesta hallituskaudesta. Puolueen tilaa kuvasti hyvin se, että puheenjohtaja Antti Rinne pelkäsi joutuvansa Jutta Urpilaisen haastamaksi.
Vielä kuukausi sitten demariaktiivien näkemykset puolueen toimintalinjasta olivat hajallaan kuin Jokisen eväät. Puolue oli jakautunut toisiaan kyräileviin leireihin, ja puheenjohtaja Rinteen asema näytti murenevan silmissä vaalitappion jälkeen.
Vaalien jälkeen demariaktiiveilla oli hyvin monia näkemyksiä siitä, pitäisikö puolueen pyrkiä tulevaan hallitukseen vai ei. Osa demareista katsoi, että neuvotteluihin pitää mennä ilman muuta mennä, jos kutsu käy. Osa puolueväestä sen sijaan katsoi, ettei SDP:n tule edes harkita hallitukseen pyrkimistä.
Vaikutusvaltaisilla demareilla oli monia eriäviä näkemyksiä siitäkin, keiden kanssa hallitusyhteistyöhön voisi ryhtyä, keiden kanssa ei. Suuri osa puolueaktiiveista oli sillä kannalla, ettei SDP voi mennä kokoomuksen kanssa samaan koalitioon. Vähän pienempi vaikuttajien joukko katsoi, ettei SDP voi käydä hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa.
Kun keskustajohtaja Juha Sipilä aloitti hallitustunnustelut, SDP:n johto osallistui niihin ja asetti hallitusyhteistyölle tiukat tavoitteet. Toukokuun alkupuolella SDP:n puoluevaltuusto antoi puoluejohdolle luvan mennä hallitukseen, jos hallituksen ohjelma olisi SDP:n tavoitteiden mukainen.
Päätös oli muodollisesti yksimielinen, mutta yksimielisyys syntyi pihtisynnytyksellä. Savo-Karjalan edustaja nimittäin ehdotti puoluevaltuuston kokouksessa, että puolue katkaisisi neuvottelut hallitukseen osallistumisesta.
Savo-Karjalan demarit katsoivat, ettei puolueen tulisi rökäletappion jälkeen missään nimessä hakeutua hallitusvastuuseen. Ehdotus sai kokouksessa kannatusta, mutta esityksen tekijä veti aloitteensa pois puheenjohtaja Rinteen vetoomuksen jälkeen.
SDP:n puoluevaltuuston päätös tuli julki iltapäivällä 7. toukokuuta. Saman päivän iltana hallitustunnustelija Juha Sipilä ilmoitti, että hän pyytäisi keskustan lisäksi hallitusneuvotteluihin perussuomalaiset ja kokoomuksen. Tuon ilmoituksen jälkeen demarijohtaja Rinne näytti jonkin aikaa lyödyltä ja kokoon painuneelta mieheltä.
Nyt sekä Antti Rinne että SDP ovat saaneet kuin taikaiskusta kosolti energiaa ja ryhtiä. Perusporvarihallituksen ohjelman julkistaminen ja pääministerin temput yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi ovat olleet kuin vitamiiniruiskeita SDP:lle.
Oppositioasema saattaa pelastaa kuihtumiskierteeseen ajautuneen SDP:n. Porvarihallituksen leikatessa vähäväkisten etuja SDP:n on pitkästä aikaa helppo asettaa itselleen kirkkaat tavoitteet ja luoda mielikuvaa siitä, keiden asiaa puolue ajaa.
SDP:lla on nyt selkeä ”vihollinen”. Puolueen kenttä laidasta laitaan on yhtä mieltä siitä, että vihollinen on perusporvarihallitus, joka leikkaa vähävaraisilta ja varjelee rikkaita veronkorotuksilta. Vakuutuin demarikentän yksituumaisuudesta soiteltuani läpi joukon puoluevaltuuston jäseniä ja muita aktiiveja.
Mikä voisi paremmin yhdistää puolueen kuin yhteinen vihollinen? Luulenpa ettei mikään.