Olen aina ollut perusonnellinen ihminen. Vastoinkäymisiin olen yleensä suhtautunut ongelmina, jotka ratkaistaan. Sen jälkeen voi taas paahtaa tyytyväisenä menemään.
Viime vuonna julkaistun Alueellisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen mukaan en ole suinkaan ainut perusonnellinen Pohjois-Karjalassa. Itsensä suurimman osan aikaa neljän viime viikon aikana onnelliseksi kokeneita ihmisiä on Pohjois-Karjalassa peräti 51,5 prosenttia.
Perusonnellisuuden ja välinpitämättömyyden väliraja saattaa kuitenkin olla häilyvä.
Perusonnelliset ihmiset eivät aina oikein ymmärrä työttömyyttä tai masennuksesta kärsiviä - hommathan hoituu tekemällä ja tekeminen ei koskaan lopu.
Perusonnellista myös ärsyttää joidenkin suhtautuminen elämään kohtalonomaisesti. Elämähän on juuri sellaista, jollaiseksi itse sen teet - maustettuna muutamalla epäonnekkaalla sattumalla, jotka saattavat tuoda jotain hyvääkin mukanaan. Kutsutaan niitä vaikka litsareiksi.
Ensimmäisen kerran uskoani pysyvään ja turvalliseen ympäristöön heiluttiin noin viisivuotiaana. Siihen aikaan suostuin syömään pääasiassa makaronia ruuakseni, ja äiti oli uhkaillut, että haihdun pian savuna ilmaan, jos en syö.
Eräänä päivänä äiti löysi minut itkemästä hysteerisenä etupihalta. ”Isä on haihtunut ilmaan, ei ole jäänyt kuin kumpparit jäljelle”, selitin ja osoitin keskellä pihatietä napottavia nokialaisia. Pian kävi ilmi, että isä oli vaihtanut lähtiessään autossa istuen kengät ja unohtanut toiset siihen. Litsarin jälkeen olin loppupäivän maailman onnellisin pikkutyttö.
Teini-iässä opin, että kaikki saattaakin päättyä silmänräpäyksessä. Oli elokuu. Lähdimme ajamaan kesämökiltä kotiin iltahämärässä. Muistan sen hetken, kun joku sanoo: ”voi paska”. Vilkaisin takapenkiltä kesken höpöttelyjen tielle ja näin siellä hirven suoraan edessämme. Sen jälkeen katsoin vieressäni istuvaa ystävääni silmiin. Ehkä ajatellen, että näinkö tässä kävi.
Vauhtimme pysähtyi lopulta puuhun, joka runnoi tiensä läpi melkein etupenkille saakka. Kampeuduimme shokissa autosta ulos ja saimme hysteerisiä naurukohtauksia. Ohikulkevat autot eivät pysähtyneet, mutta olimme onnellisia ja hengissä.
Kolmas litsari hiipi elämäämme salakavalasti. Reagoin oireisiin niin kuin suurin osa vanhemmista: ei meidän lapsellamme, ei meillä.
Lapsen pitkäaikaissairauden toteaminen on tähänastisen elämäni pahin litsari, josta toivun vieläkin yli vuoden jälkeen.
Samanaikaisesti se vei pohjan vauhtisokealta perusonnellisuudeltani: voin suorittaa, sopeutua ja seistä vaikka päälläni, mutta elämässä voi tapahtua asioita, joille en voi yhtikäs mitään.
Toisaalta viime vuoden aikana olen ollut onnellisempi kuin koskaan aiemmin. En ole saanut hysteerisiä naurukohtauksia, mutta suorittaminen ja jatkuva paahtaminen ovat muuttuneet läsnäoloksi, loputtomat laihdutuskuurit koko perheen terveellisemmiksi elämäntavoiksi.
Ehkäpä osaa litsareista tarvitaan, että muistaa, miksi voi ja pitää olla tyytyväinen elämäänsä. Osa niistä voi jopa muuttaa elämänasennetta -ja tapoja.
Kysymys kuuluukin, miten sellainen saataisiin aikaiseksi niiden 48,5 prosentin pohjoiskarjalaisen parissa, jotka eivät ole oikein kokeneet itseään onnelliseksi viime aikoina?
Perusonnellinen terveysviestijä tietenkin kuvittelee, että siihenkin on ratkaisu olemassa.
Jonna Ekroos
Kirjoittaja työskentelee Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskuksen viestintäsuunnittelijana