Suuri on ollut hämmästys monilla, kun Suomi allekirjoitti niin sanotun isäntämaasopimuksen Naton kanssa. Vaikka jätettäisiinkin sivuun tahattomat ja tahalliset yritykset vääristellä sopimuksen luonnetta, niin silti yhteistyön syvyys pääsi yllättämään monet. Hämmästystä ja hämmennystäkin lisäsi vielä taustalla käytävä Ukrainan sota, joka on herkistänyt merkittävästi turvallisuuspoliittista ilmapiiriä.
Meillä Suomessa oli hyvät parikymmentä vuotta, jolloin ei turvallisuuspoliittisesti juuri ahdistanut. Kun EU-ratkaisu oli saatu jaloista, asiat lähtivät rullaamaan. Itse asiassa meillä oli niin hyvät parikymmentä vuotta, että turvallisuuspolitiikka on ollut lähinnä postimerkkeilyä. Pienistä painotuksista on saatu isojakin vääntöjä, mutta kovin rauhassa olemme saaneet olla. Jopa niin rauhassa, että olemme kuvitelleet voivamme itse päättää pitkälti sen, miten asemoidumme maailmassa.
Näiden rauhallisten vuosien aikana meidän ei tarvinnut kehittää itsellemme kykyä käydä turvallisuuspoliittista keskustelua. Kekkosen aikanahan sen käyminen oli käytännössä kiellettyä, muuten kuin useimpien kuitenkin tyhjäksi ymmärtämän liturgian avulla. Tästä on siis reilusti aikaa kun meidän on pitänyt, tai meillä on ollut tilaisuus, osallistua itse turvallisuuspoliittisen asemamme määrittelemiseen.
Vanhemmalla väellä Suomen puolueettomuus on selkäytimessä. Jos 70-luvulla olisi kysytty keneltä tahansa yli 10-vuotiaalta suomalaiselta, olisi hän pystynyt antamaan varsin kirkkaan selityksen maamme ulkopoliittisesta linjasta. Nyt siihen ei taida kovin moni todellisuudentajuinen kyetä lainkaan, eikä kukaan lyhyesti ja ymmärrettävästi. Silti monella on hyvin vankka käsitys siitä, mitä se ei ainakaan ole. Sitä käsitystä he eivät epäröi tuoda esille kovinkaan sanoin.
Tästä valmiudesta kovien sanojen käyttöön on itse asiassa kysymys tiiviiksi päässeiden Nato-suhteidemme hämmästelyssä. Juuri kukaan ei ole pariin viime vuosikymmeneen lisännyt kannatustaan puhumalla ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Jokainen poliitikko tietää, että sanomalla ääneen sanan Nato, saa paitsi niskaansa ämpärikaupalla sitä itseään, niin myös menettää äänestäjiä. Siksi isäntämaasopimuksesta ja muusta yhteistyöstä hyvin tietäneet poliitikot eivät siitä ole juuri halunneet puhua. Vaikka tietysti olisi pitänyt.
Elämme vakavia aikoja. Maanosa ympärillämme muuttui juuri. Euroopan piti olla vakaa ja turvallinen, mutta niin vain on nyt siiretty rajoja asevoimin. Meidän hyvät aikamme turvallisuuspolitiikassa ovat ainakin vähäksi aikaa ohitse ja nyt pitää miettiä miten suunnata tuleviin, todennäköisesti jo ilmastonmuutoksenkin takia epävakaisiin aikoihin. Jo ensi keväänä valittava seuraava eduskunta tullee tekemään peruslinjaukset, mitä ne ikinä ovatkin. Siksi olisi kovin tärkeää, että nyt poliitikoilla, ja meillä muillakin, olisi mahdollisuus puhua turvallisuuspolitiikasta ilman turhaa huutoa. Aihe on tarpeeksi vaikea muutenkin.
Suomen on löydettävä toimiva ja uskottava linja, jonka taakse voimme kansakuntana asettua. Sen linjan takana eivät kaikki tule valinnan jälkeen olemaan. Siksikin avoin ja suopeassa hengessä käyty keskustelu on nyt niin äärettömän tärkeää.
Eli puhukaamme paljon ja hyvässä hengessä turvallisuuspolitiikkaa ja vaatikaamme sitä ennen kaikkea puolueilta ja poliitikoilta.
Janne Riiheläinen
Kirjoittaja on turvallisuuspolittinen bloggari Joensuusta