Jokainen on joskus ollut sellaisessa tilantessa, jossa ei vain todellakaan tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Yleensä tälläiset tilanteet tulevat eteen ihmissuhteissa, sillä käytännön ongelmista selviämiseen on useimmiten olemassa selkeitä toimintaohjeita. Puhjennut rengas kannattaa yleensä korjata, jotta matka jatkuisi.
Mutta mitä tehdä kun parisuhde rakoilee tai kun näet, että ystäväsi toistuvasti nöyryyttää puolisoaan?
Suosittu vaihtoehto on avun rukoileminen jumalalta. Monet myös kertovat huolistaan ystävilleen tai terapeutilleen ja pyrkivät ratkomaan ongelmiaan yhdessä toisten kanssa.
Jotkut taas jäävät hautomaan ongelmiaan yksin puhumatta mieltään painavista asioista koskaan kenellekään.
Näistä vaihtoehdoista ystäville puhuminen tuntuu yleensä omalla kohdallani parhaalta vaihtoehdolta. Tavallisesti kuitenkin avaan suuni vasta sitten, kun olen ensin miettinyt asioitani yksin niin pitkään, että koen olevani totaalisen jumissa niiden kanssa.
Monesti kannattaa myös lakata hetkeksi pohtimasta sitä, mitä pitäisi tehdä ja sen sijaan koettaa kuunnella itseään ja sitä, miltä itsestä todella tuntuu.
Järki ja looginen ajattelu eivät yksinään johdata parhaisiin mahdollisiin ratkaisuihin. Vaikuttaa ehkä järkevältä olla puuttumatta ystävän parisuhteeseen siitä huolimatta, että omat tunteet kehottavat puuttumaan tapahtuneeseen välittömästi.
Välienselvittely ystävän kanssa on yleensä lyhytaikaisempi piina kuin vuosia jatkuva syyllisyys siitä, että on antanut hiljaisen hyväksyntänsä henkiselle väkivallalle.
Olen pitkään kuvitellut, että ihmissuhteissa parhaat ratkaisut syntyvät järjen ääntä kuuntelemalla. Yleensä olen vähätellyt omia tunteitani tai sivuuttanut ne täysin.
Kerta toisensa jälkeen olen joutunut huomaamaan, että loogisella päättelyllä päädyn paljon hitaammin ja monen mutkan kautta samoihin ratkaisuihin kuin mihin omat tunteeni ja intuitioni minua alun alkaenkin johdattivat.
Kun en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, olen yleensä jatkanut liian pitkään automaattiohjauksella pysähtymättä kuuntelemaan sisintäni.
Omien todellisten tunteiden tunnistaminen vaatii ainakin minulta aikaa ja hiljaisuutta. Kiireen ja sosiaalisen hyörinän keskellä hukkaan helposti itseni ja alan toimia sen mukaan, mitä kuvittelen toisten haluavan minusta.
Oman itsensä toistuva taka-alalle työntäminen tekee lopulta todella vaikeaksi enää tavoittaa sitä hiljaista ääntä, joka kaikkien odotusten, sovinnaisten toimintatapojen ja velvollisuuksien takaa koettaa kertoa, mikä minulle itselleni olisi parasta.
Kuitenkin tuon äänen kuunteleminen on osoittautunut ainoaksi toimivaksi tavaksi luovia ihmissuhteiden ristiaallokoissa.
Katariina Katla
Kirjoittaja on lahtelainen kuvataiteilija ja Yle Lahden kolumnisti.